Kiinnostaako terveyteni minua?

Tässä on vaan yksi vastaus, kiinnostaa. En ole kuolematon ja totuus on, että minulla on elämästäni enemmän selän takana kun edessä. Haluan kuitenkin tehdä asioita, kokea elämyksiä – elää täysillä. Muun muassa juosta kilpaa, ottaa haasteita vastaan ja nauttia omasta elämästä. Se, millainen on minun loppuelämäni, on vaan minun päätettävissä. Paitsi tietysti jos jokin ulkopuolinen sairaus tai tapaturma iskee mutta uskon vahvasti, että silloinkin hyvä peruskunto auttaa roimasti eteenpäin kuntoutuksessa. Minä käsitän tämän homman näin, että luoja on meille antanut jotain mistä meillä pitää hyvää huolta. Järkevänä aikuisena teen sen ja minussa on kyllä tietyntyyppistä paloa myös jakaa ja innostaa ja paasaa tätä sanomaa. Liekö sitten hyvä vai huono asia…

Joten tietysti minä olen tavallaan sokea. Kun näkee jonkun asian omasta mielestä kristallinkirkkaana, ei voi käsittää miten muut haparoivat pimeydessä. Näin kuvainnollisesti. Suurin osa kaveripiiristäni on kyllä ihan kartalla. Olemme siis kuitakuinkin kaikki ihan tavallisia keski-ikäisiä. Naisilla on asiat suhteellisen mallillaan – joku harrastaa vatsatanssia, toinen kävelee työmatkat, kolmas liikkuu maastossa koirineen. Siis sellaista ihan normaalia arkista liikuntaa. Ei siis kilpakuntoilua eikä viisipäiväistä harjoitteluviikkoa. Vaan ihan tavallista. Eikä ruokatottumuksissa ole mitään isompaa sanottavaa, ihan normaalia arkista kotiruokaa. Tietysti minä nyt viilaisin ehkä jotain, mutta se olisi nipottamista. Mutta nyt olen törmännyt myös toisenlaisiin arkkityyppeihin. Esimerkiksi tyyppiin joka luetteli minulle ylpeänä kaikki ne taudit mitä hän on onnistunut hankkimaan. Ja tyypin, joka ammattikuskina on saanut itselleen mittavan kyfoosin jossa oikeasti näkee, että selkälihakset ovat koko ajan venytyksessä ja samalla rintalihakset ja suora vatsalihas lyhentyneet. Ei harrastaa liikuntaa, harkitsee hierojaa. Ja tyyppiin joka kertoi tehneensä jäniksien kanssa sopimuksen että ne syö rehut ja hän lihan. Tosin, tänne on kirjattava samantien remarkki, että tämä kaveri kävi kuukausi sitten sydärin jälkeen pallolaajennuksessa ja kuulemma sopimus pitkäkorvaisten kanssa on rauennut. Mutta hei, tarvitaanko me tosiaan näin kamala herätyskello, että järjen ääni voittaisi?  Sitten jokainen meistä tuntee näitä viiskymppisiä, joilla on alkava kakkostyypin diabetes ja kohonnut verenpaine ja kymmenessä vuodessa tullut vähintään 10 kiloa lisää. Huolestumisen tilalla (?) he nauravat, kertovat jotain ”vararavinnosta pahojen päivien varalle” ja ”pelastusrenkaista” ja suunnittelevat seuraava grillijuhlaa. Tarjosin tässä taannoin tempauksena ilmaista kehonmittaustapahtumaa taksikuskeille ja sain vastauksen, että heitä ei totisesti kiinnostaa. Kaverit, kellä tuskin tulee täyteen päivittäin 10000 askelta. Ja joille näin yleisesti ottaen pullakahvit maistuvat…

Olenko minä ilonpilaaja? Kentien jonkun mielestä. Huomaan kyllä kun joskus ihmiset kiusaantuvat kun otan nämä asiat puheeksi. Onhan nämä asiat tiedossa, ”tarttis tehdä jotain”, mutta kun se on epämiellyttävä.  Opettelenkin tässä jarruttamaan omaa intoani ja suhtautumaan pehmeämmin. Minä olen ehkä joskus hieman jyrkkä. Joten tietoisesti opettelen kertomaan pienistä muutoksista joita voi toteuttaa vaivihkaa. Aktiivisesta elämästä. No, vähintäänkin aktiivisemmasta :).

Ei sen puoleen, kyllä itsekin välillä joudun pohtimaan päivittäistä arkiliikuntaa. Erityisesti näinä päivinä, kun teen istumatyötä eli kirjoitan paljon tai suunnittelen ohjelmia tai muuta vastaava. Tai ajan autolla. Tai olen luennoilla. Siis nämä päivät jolloin istun paljon. Minulla on käytössä Polar M400 jota käytän myös aktiivisuusmittarina. Normipäivinä, jolloin en ole kahlittu istuma-asentoon, saan kepeästi täyteen noin 150 – 200%, päivinä jolloin treenaan itse ja kenties lenkkeilen asiakkaan kanssa, menee tasot reippaasti yli 300%. Mutta esimerkiksi luentopäivänä, jolloin minulla ei ollut aamulla aikaa käydä salilla, jäin 60% ja sain peräti 3 passiivisuusleimaa. Ja reissupäivänä, jolloin istuin 4 tuntia autonratissa ja loput tein suunnittelutyötä – sama homma. Leimoja tuli tosin vaan kaksi, automatkan ajalta. Muuten harrastin tätä ajoittaista ylösnousemista ja jaloittelua sisätiloissa. Ajatella, minä sentään ulkoilen koirien kanssa päivittäin (mainittakoon että he ovat hiiiiiiiitaaaaaaitaaaaa…).

Minulla tämän ajoittaisen liikkumattomuuden kuitenkin korvaa keskimääräinen todella reipas liikkuminen, joten en tee siitä itselleni ongelmaa vaan tiedostan sen ja korvaan sitä muina päivinä. Mutta ihminen joka elää jokapäiväistä pakotettua istumaelämäämme, 7 päivää viikossa, 53 viikkoa vuodessa, vuosi toisensa perään. Ei ihme, että kilot kertyy, hartiat lysähtää kasaan, pakarat häviää ja luut haurastuu. Plus muut herkut kuten jatkuva pikku tulehdustila elimistössä, sydänverisuonitaudit, diabetes sun muut itse hankitut taudit.

Kyllä me olemme niin vihollisia itsellemme kun näin päästämme itsemme rappeutumaan. Nyt minä lopetan tämän yleispätevän paasauksen. Sainpa sanotuksi ja helpotti :).

lenkille lähdössä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s