Eräs etappi on lopuillaan, minulla ja hänelläkin.

Minun nykyinen opiskelu-urakkaani alkaa olemaan lopuillaan. Ylihuomenna on näyttökoe ja sitten parin viikon sisällä hiukan isompi ja vaativampi lisenssikoe. Ja harjoitusasiakkaastani lähetin opinahjoon raportin tänään aamulla.

Yksi etappi on siis loppumetreillä. Ei koko matka. Minulla alkaa syksyllä varsinainen ravintovalmentajakoulutus ja asiakkaani jatkaa enemmän omaehtoisesti, minä jään tukemaan sivusta mutta en niin paljon höngi niskaan kun nyt tein.

Ja tässä vaiheessa olkoot sanottu, että minulla on asiakkaani lupa käyttää hänen yksilövalmennusta blogikirjoituksen aiheena ja kuvituskuvakin on hänen sunnuntailenkistä jonka hän minulle illustraatioksi lähetti.sports

Yhteenvetona – G selviytyi mainiosti. Teimme ensimmäisen kuntotestin 3.huhtikuuta ja nyt toisen 21.heinäkuuta, eli välissä oli 3,5 kuukautta. Varsinaisen ravinto-ohjauksen hän sai vasta kesäkuun alussa, joten näiden kanssa olimme hiukan jälkijunassa. Syy oli hyvin yksinkertainen, minulla ei ollut ennen PT4 jaksoa työkaluja yksityiskohtaiseen ohjeistukseen joten menin ennen sitä yleispätevillä neuvoilla terveellisestä ruokavaliosta ja rytmityksestä. Mietinkin, olisiko ollut painonpudotus isompikin jos olisin heti päässyt purkamaan ruokapäiväkirjaa atomeiksi vai olisiko ollut liikaa muutosta yhdelle lyhyelle ajanjaksolle? Ehkä tämä olikin hyvä juttu? Joka tapauksessa, kesäkuun alun jälkeen joka tapauksessa G muutti melko paljon ruokatottumuksia.

G:n tavoitteissa luki huhtikuussa seuraavat kohteet: ”painonpudotus, yleisen lihaskunnon kohentaminen, kestävyyskunnon parantaminen, stressinpurku, lihastasapainon parantaminen”. Voisin sanoa, että saimme sen kaiken mitä maltillisesesti tehtynä oli saatavissa. Painoa tippui 6,8 kg, rasvaprosentti laski 4,9%-yksikköä, painoindeksi tipahti 35,4:stä 32,6:een, viskeraalirasvaa vähentyi 137:stä 116,2. Ja verenpaine vähentyi 140/90:stä 122/76:een. Näillä numeroilla ei voiteta Suurin Painonpudottaja titteliä mutta näillä numeroilla perustetaan parempi loppuelämä – vailla elintasosairauksia kuten verenpainetauti ja kakkostyypin diabetes joka oikeasti jo koputtelikin G:n ovelle.

Oli yllättävä, että tuon pudotuksen ohella G pystyi pitämään kiinni lihasmassasta ja jopa kasvattamaan sitä hitusen. Yleensä siis pudotusvaiheessa katoaa lihastakin suhteessa 2:1. Eli kuntosalitreeni on ollut tarpeeksi tehokasta ja ruoasta saatu juuri oikeat ainekset lihasmassan ylläpitoon ja kasvuun. Kuntosalia oli ensimmäisessä 8 vko lukkarissa 1 kertaa viikossa ja toisessa lukkarissa 2 kertaa viikossa. Tarkoitus on nyt tästä eteenpäin muuttaa voimatasoa perusvoimalle.

Varsinaisesta kuntotestistä vielä. On äärettömän yllättävä ja palkitseva, miten muutamassa kuukaudessa entinen nolla-tulos muuttuukin kertaheitolla, luokkaa-pari ylemmäs. G ei pystynyt huhtikuussa tekemään ainoattakaan vatsalihasliikettä hyväksyttävästi, nyt niitä meni 30 sekuntiin 14 tsibaletta. Ja kahdeksasta testikyykystä kehittyi 18. Punnerruksia tuli hänelle nyt 9, kun niitä ennen oli 4. Mutta sanotakoon, että tuo punnerrus on keski-ikäiselle naiselle äärettömän vaikea – en minäkään niitä kovin monta yli kymmenen pysty tekemään… Summa summarum, tulipa todistetuksi, että kyllä sohvaperuna pystyy jos tahtoa, motivaatiota ja ohjetta on ja jaksaa tehdä sen työn. Koska työn teki G, en minä. Minä olin vaan mukana.

Minä olen mukana tulevaisuudessakin. Supporterina. Toivon, että G tiedostaa, että tämä ei ollut projekti joka nyt on viety läpi vaan oikeasti vaan alkusoittoa terveelle loppuelämälle. Työ on edelleen stressaava ja makeanhimo iskee kuin moukari ja välillä laiskottaa – mutta nyt hänellä on avaimet. Ja minä olen iloinen hänen puolesta. Ja myös omasta puolestani. Koska me onnistuimme muutoksen alullepanossa.

Elämäntapamuutos – se on prosessi, ei projekti. No, olkoot sitten projekti, mutta sitten se on erittäin pitkäkestoinen projekti. Ennen kun opituista vääristä tai haitallisista tavoista opitaan pois ja omaksutaan uudet tavat jo rutiinin tasolla, menee helposti vuosi. Elämäntapamuutos koostuu pienistä muutoksista, ei isosta ”kertaheitolla kaikki uusiksi” -rytäkästä. Elämäntapamuutos on pientä puurtamista, tietoisten valintojen muuttamista automaatioksi. Minkä leivän valitsen kaupassa, mitä syön aamiaiseksi, kävelenkö portaat, katsonko töllöä, menenkö someen. No, ehkä minä menen nyt liian pitkälle tuon somen kanssa, en siis kiellä keneltäkään Facea…:) Mutta olen sanomassa, että jos muutoshalu on itsestään lähtevä, onnistuminen ei ole vaikea (vaikka ei tule ilmaiseksi). Taas muuttuminen jonkun muun syyn takia on melko mahdotonta. Siksi PT:n lahjakortti ylipainoiselle siipalle voi olla hyvä ensisilmäyksellä loistoidea, mutta lopputulos on 50:60 jos sitäkään. Jokatapauksessa, lahjakortti kauneushoitolaan tuo siinä tapauksessa enemmän iloa…

Ensi viikolla me menemme G:n kanssa hölkkämään 5 km. Se on kuulkas pitkä matka se :).

Miksi kilpailemaan? Ja mihin?

IMG_1730Minä olen keskinkertainen juoksija jos huipulta tarkistetaan. Se on kristallinkirkas totuus eikä se siitä paranne. Minä kuitenkin kilpailen, eli olen kilpakuntoilija. Miksi ihmeessä, joskus kysytään. Miksi ei, vastaan minä. Jos juoksusi on tavoitteellinen edes jossain määrin, on hyvä välillä käydä ottamassa mittaa, pääasiallisesti kuitenkin itsestään. Kisatilanne on kisatilanne. Tiedän muutaman harrastusjuoksijan jotka treenaavat kovaa, juoksevat paljon mutta eivät mene kilpailemaan muiden kanssa koska pelkäävät jotain. Ehkä selän takana on joku epäonnistuminen (omasta mielestä), keskeytys taikka muuten epävarmuus omasta sijoituksesta. Ikään kuin sillä olisi harrastustasolla mitään isompaa väliä. Ketään (ulkopuolista) ei kiinnostaa, onko puolimaratonaikasi 1:58 tai 2:12 – paitsi itseään se jaksa kiinnostaa kovasti. Ja perheenjäseniä ja tuttuja, kunhan muistat ettet rasita niitä ihan tolkuttomasti juoksujuttujesi kanssa… Elämässä siis on muutakin kun lenkkeily.

Oli miten oli, minä kilpailen. Ja eri matkoilla. Minussa on hitosti kilpailuviettiä. Minä pidän siitä, kun selät tulevat vastaan. Ja nautin, kun loppukirissäni on vielä voimaa. Minä jaksan – ja tämä on paras palkinto! Minulle on merkitystä, monesko olen omassa ikäryhmässä ja yleiskilpailussa. Kilpailussa pistät suoritukseesi sen kaiken mitä sinulla on, myös sen henkisen puhdin, jota et harjoituslenkillä tarvitse. Tietty jossain kohdin pitkää matkaa tulee ajatus ”Mitä helvettiä minä taas täällä teen”, mutta lopussa kiitos seisoo. Omat lempparini ovat sellaiset jossa on tarpeeksi osanottajia, ettei ryhmä vallan hajaannu. Eli löytyy niitä jäniksiä, joita sitten tavoittaa. Niitä, ketkä ovat sinua parempia. Muutama vuosi sitten Espoon Rantamaratonilla olivat lähdöt silleen fiksusti, että puolikkaan juoksijat päästettiin matkaan pari tuntia myöhemmin, joten kun juoksureitit yhdistyivät, oli näitä tuoreita jäniksiä jotka olivat taivaltaneet vasta 10 km sinun 30 tilalla – siitä sai yllättävästi uuttaa puhtia. Taas näissä pitkissä ”kyläkilpailuissa” on ongelmana että pieni väkimäärä hajaantuu niin pahasti, ettet edes näe ketään alkukilometrien jälkeen. Eikä syy ole se, että olisit niin hyvä ja juoksisit ekana :). Silloin auttaa vaan päättäväisyys ja tiukka omasta suunnitellusta vauhdista kiinnipito. Kyllähän se maali aikanaan vastaan tulee.

IMG_1728Eilen tuli juostuksi kauden toinen puolimaratoni. Ihan hyvällä tuloksellani 1:58:03 mikä ei ole ennätykseni, mutta tässä vaiheessa pitää muistaa, etten ole enää kolmekymppinen. Sanotaan, että neljänkymmenen rajapyykin jälkeen ei pysty enää parantamaan tulostaan. Minulla on siitä jo 7 vuotta. Olin kuitenkin omassa ikäryhmässä  kolmonen, hajaantuminen oli melkoinen, ikäryhmäni ykkönen oli Saila Katajainen joka juoksi tuloksen 1:36:46 mihin minä en pääse ikinä :). Ei ikinä. Vaikka kuinka minä treenaisin. Mutta se ei ole pointti. Minä olen messissä. Ja pointti on olla messissä vielä 10 ja 20 vuoden jälkeenkin. Tapasin Ateenan puolimaratonilla erään jenkkirouvan, joka oli ikäryhmässä N65 ja pirteästi pisteli menemään tämän juoksun johonkin kahteen ja puoleen tuntiin, eikä tehnyt tiukkaa. Se on päämääräni.

Näistä kilpailuista vielä. Aina on joku peruste, miksi jonnekin hakeudutaan tai sitten IMG_1740ei. En hakeudu naisten kympille, koska en halua maksaa kaikesta siitä ulkopuolisesta kilkkeestä – rytmiryhmistä, ruusuista ja mainoskrääsästä, jota en tarvitse. En hakeudu väriestejuoksuihin ja hupi-estekilpailuihin, koska en halua ryömiä mudassa ja muutenkin, juokseminen on minulle hiukan totisempaa puuhaa. Mutta hakeudun mieluusti semi-isoihin kilpailuihin, erityisesti seurojen järjestämiin jossa porukat tekevät itse ja talkoohenkeä voi koskettaa kädellä. Esimerkiksi eilinen oli Sporttiveteraanien järjestämä. (Voisin itsekin kohta sellaiseksi ryhtyä :).) Näissä kilpailuissa harvemmin näkee ”varustekilpailua” ja juhlahumu on sellainen kotoinen. Ja arvopalkinnot ovat itse kudottuja sukkia, pipoja ja muuta sen sellaista. Tuusulanjärven maratonilla voitin ylisuuret liukuesteet – kaiketi armeijan ylijäämiä koska lähtö ja maali on varuskunnan alueella. Ja kisakeitto myös varuskunnan keittiöstä. Näissä vallitsevana tunnelmana on aina ”LEPPOISA”. Suosittelen lämpimästi!

Sitten nämä isommat ja arvostetummat. Kuten maratonit. Joihinkin on tunneside, kuten Turun Paavo Nurmen Maratoniin. Espoon Rantamaratonista olen tykännyt, varsinkin alun ruuhka-ongelmat ratkaistiin vaihtamalla reittiä. Helsinki City Marathon on kiva myös vaikka mitään isoa hinkua minulla sinne ei ole – onpahan lähellä. Ateenan Klassinen oli tänä vuonna suunnitelmissa mutta lähdenkin Istanbuliin, Ateena ei nyt juurikaan innosta ihan urheilun ulkopuolisista syistä. Jotkut ovat tunnettuja nopean reitin takia, esim. Vantaan maraton, joka juostaan sopivasti lokakuussa – varmasti ei ole liian lämmintä. Sitä olen nyt pohtinut koska haluaisin kuitenkin kokeilla aikaakin täysmaralla. Istanbulista on jo nimittäin tiedossa, että alkuruuhka on mittava, kun 10 km, 15 km ja maratonin juoksijat lähtevät kaikki yhtä aikaa ja etelän tapaan suinkaan kaikki 2-istanbul-v-obenjärjestelyt ei ole meille niin itsestään selvässä ”ordnungissa”. Mutta hei, juosta Aasiasta Eurooppaan – kyllä siinä varmaan muutama iPhone kuva tule otetuksi :). Joten se on sellainen turistireissu. Oikeastaan odotan innolla, olen käynyt Turkissa pari kertaa rantalomalla, mutten koskaan Istanbulissa. Pitänee vähän tutustua asiaan etukäteen, että saa reissusta paljon irti.

Eli kilpailuun voi mennä monesta syystä. Ja onneksi niitä on joka lähtöön. Hyvä vaan, kun nämä kaupalliset massatapahtumat saa liikkeelle näitäkin, joilla ei tavoitteellisuus ole se pääasia, vaan ”fun”. Minun fun on kilpailuvietti ja yksinäinen tekeminen ja kokeminen, toisen fun taas ryhmäjuoksu hassuissa puvuissa.

Kunhan liikumme!