Ja taas viikko vierähti…

Loman ja juoksutauon jälkeinen viikko olikin ajallisesti haastava. Hoidettavia asioita oli kertynyt ja piti käytännössä hyppää jo liikkuvaan junaan. Ylimääräistä päänavaivaa aiheutti pitkittynyt sykemittariongelma. Oikeastaan tilanne on edelleen auki, Polar M400 lähti maanataina heti kättelyssä huoltoon ja uusi hankintani Suunto Ambit3 hävisi Postin syövereihin josta sitä ei ole toistaiseksi löytynyt… Jos joku juttu ei ole ollut helppo, sitten se on tämä sykemittarisaaga. Toivottavasti ensi viikko tuo valoa tunnelin päähän ja saan toimivan työvälineen taas käyttöön. Mutta joo, remarkkina – älä luota Postin pakettiautomaattiin. Se fiilis, kun luukku aukeaa sulle lähetetyllä koodilla ja lokerikossa ei ole mitään muuta kun tyhjää vaan… käsittämätöntä…

Koska tämän viikon lauantaille oli kalenterissa merkattu Espoon Rantapuolikas ja päivämäärä on 19.9. ja viimeinen juostu lenkkini oli 3.9, oli viikon päätavoite herättää henkiin juoksutuntuma. Tein viikolla kaksi lyhyttä pikalenkkiä, maanataina 9 km kisavauhdilla ja perjantaina 5 km samassa moodissa. Mitään pitkää pyrähdystä ei ollut enään järkevä mennä rakentamaan. Sain maanataina lenkillä itseni hiukan kipeeksi, eli kahden viikon tauko tarkoittaa oikeasti jo taantumaa. Näinhän se menee, ei ole järkevää pitää harjoittelusta pidempää taukoa kun viikko, sen jälkeen alkaa jo alamäki. Koska kahden viikon aikana tein paljon muuta, alamäki ei tarkoita minun kannalta yleistä kunnon alamäkeä vaan lajispesiifista alamäkeä. Kahden vauhtilenkin oli tarkoitus siis kääntää alamäki ylämäeksi. Tai vähintään tasamaaksi.

Juoksin matkan 1:54:08 joka on tähänastinen paras tulokseni. Jossittelun on varaa, kuten aina:
– jos minulla olisi ollut sykemittari tai joku muu vastaava pätevä laite, olisinko osannut hiukan jarruttella ensimmäisellä 10:llä kilometrillä. Nyt ei lopussa ollut juurikaan mitään annettavaa. Menin liikaa mututuntumalla.
– jos olisin maltannut juosta 1:55 jänisten ryhmässä, olisinko jaksannut tasaisen loppukirin ja olisinko ehtinyt 1:53 aikaan. Jäniksethän eivät kiriä lopussa, heidän vauhti on tasavauhtia joten jos siinä roikkuu mukana hiukan säästellen ja jaksaa lopussa irrottaa, on hyvä aika tiedossa.

Mutta, koska tavoitteeni oli 1:55, mission accomplished, ja hyvä näin. Olin omassa ikäluokassani 27 ja meitä oli nyt kuitenkin sellainen 170. Eli ehdottomasti paremmalla puolella :).

Muuta kyseisestä kisasta. Tällä kertaa en nähnyt ensimmäistäkään pyörtynyttä, pyörätuolilla maalialueelta poisvietävää eikä tiputuksessa olevaa. Viime kerralla kun tuon kisan vedin, näitä oli vähän siellä sun täällä. Hyvä näin jos tällä kertaa näiltä vältyttiin. Ehkä säällä oli oma osasyy tai sitten juoksukansa viisastuu. Puolimara tai edes kokomatka ei kuitenkaan ole sitä luokkaa kestävyysurheilua että sieltä käy suora luonteva reitti paareilla ambulanssiin…

Seuraava kisani on 3 viikon päästä Vantaalla kokomatka. Joten ennen sitä pitäisi kehittää aikaa vähintään yhdelle ylipitkälle lenkille. En epäile, etten sitäkin juoksua hoitaisi kotiapäin, kysymys on nyt millä numeroilla. Juttelin eilen pitkään erään minusta hiukan vanhemman leidin kanssa joka juoksi ensimmäisen maransa 50-veenä ja todettiin yhteistuumiin faktaa, että jos maralla haluaa tulosta, on oltava viikossa 50-70 juoksukilometriä. Tämä tarkoittaa ajankäytössä pelkästään juoksuun noin 6-8 h/vko plus muut kilkkeet päälle. Katsotaan, mihin pääsen ja mihin rahkeet riittävät. Käytössä oleva aika on rajallista. Raportoin kyllä.

Muuta viikosta: kuntosalilla piipahdin, uintitreenit alkoivat, kilpapyörä tuli hankituksi (nyt olisi opeteltava sen ajaminen myös sekä puhumaan ”pyörää”), lisenssitodistus tuli, yksi mielenkiintoinen juoksuun liittyvä projekti saattaa alkaa parin viikon päästä, mutta siitä lähemmin kun kaikki on asian tiimoilta selvää. Ensi viikolla tapaan taas Jukan josta olen ollut tarkoituksella hiljaa – huomenna meillä on keskustelutilaisuus ja mietimme tulevaisuutta ja raportoin siitä tänne kyllä. Aina ei menee asiat toivotulla tavalla, mutta silloin vaan arvioidaan tilanne uudelleen ja tehdään asioita toisella tavalla.

Yhteenvetona viikosta: on liikuteltu ihmisiä ja itseään. Ja hyvältä tuntuu. Kunhan tämä sykemittarisaaga saisi onnellisen lopun ja mahdollisimman pian!

IMG_1866

”Valaistu olotila”

Maanantaipyöräilyä Naxoksella

P1000886

Sellaista harrastin eilen. Jos olisin tiennyt ihan tarkkaan, mihin ryhdyin, ehkä olisin tehnyt muunmoisia suunnitelmia päiväksi. Jotain leppoisampaa. Tasaisempaa ja aikuismaisempaa. Mutta tyytyväinen olen ja mikään paikka ei särje tänään, joten olen ihan voittaja :).

Olin tuon pätkän osittain ajanut autolla. Tiesin, että on nousua ja laskua, tiesin myös että on kurvattavaa. En tarkkaan osannut arvioida pituutta, kun mutkia kartassa oli sen vertaa, etten viitsinyt mennä arvuuttelemaan ja ajattelin matkan jäävän siihen 80-90 km väliin. Missä en sitten pahemmin erehtynytkään. Erehdyin ajassa. Laskin, että taukoineen olen takaisin noin viidessä – kuudessa tunnissa. Väärin. Lähdin 9:30 matkaan ja takaisin olin klo 17:00. Työpäivä siis. Tauot eivät näy kokonaisajassa, pyörän taluttamiset kylläkin. Sitä tuli melko paljon kun en kerta kaikkiaan jaksanut. Jossain vaiheessa kun loppumatkaa oli noin 35 km, laskeskelin itsekseen, milloin olen perillä jos vaikka lykkisin tota pyörää koko loppumatkan siinä 5,5 tuntivauhtia ylämäkeen. Olenko valoisaan aikaan ja että onneksi on loma, ”ei ole kiirettä mihinkään”… Toki oletin, että pakko se jossain vaiheessa on alamäen alkaa. Alkoi se, noin 28 km ennen kotirantaa.

Varustetasolta olin ehta turisti. Tavispyörä vuokraamosta, vaihteet hiukan niin ja näin, pyörä oli kuitenkin hyvin tukevaa tekoa ja rullasi hyvin. Mutta note my self, ensi kerralla oma kypärä mukaan ihan kotoa. Nyt sitä sitten ei ollut. Pyörässä ei ollut muuta kun tarakka ja siinä mustekala, aamulla arvoin, miten saan tarpeelliset tavarat mukaan jos haluan välttää repun. Matkalle kuitenkin jäi puolisen tusinaa kylää, joten arvelin, että näistä saan tankattavaa. Niin sitten kävikin mutta jossain vaiheessa kyllä tuli mieleen, että jokin juomareppu tai vyö olisi ollut tarpeen. Lämmintä oli sentään yli 30 varjossa ja varjoa ei juurikaan ollut tarjolla.

Alku oli leppoisa, ensimmäiset 25 km meni kutakuinkin hyvässä matkavauhdissa kunnes alkoivat hieman vaativammat pitkät loivat nousut. Ei muuta kun lisää kadenssia ja vähemmän voimaa, hyvin menee. Osat nousut taluttaen tietty. Siinä 43 km pintaan tuli vastaan ensimmäinen pidempi pysäkki, pääsin Appolonokseen. Entinen kalastajakylä tien alapuolella, nyt melko erillään oleva lomakylä jolla on oma pikku rantaboulevardi, viitisen erityyppistä ruokapaikkaa ja muutama putiikki. Bussilla tänne pääsee peräti 2 kertaa päivässä näin lomakautena. Tässä sitten pidin juomatauon ja hengailin hetken toastin parissa. Istuminen varjoissa tuntui niin helkkarin hyvälle. On sanottava, että olin niin janoinen että harkitsin hetken vakavissaan kylänP1000873 purosta juomista. Sellaisiakin on, myös kuivana kautena, vuorten alapuolella. Totesin kuitenkin, että menee liian ekstreemiksi ja näin jaksoin talsia ihan alas saakka, kauppojen pariin.

Appollonoksen jälkeen alkoi totisesti raskain osuus. Jaksoin ylämäkeen kohtuullisen hyvin, näin alhaalta pikkuhiljaa lähestymässä ratapyöräilijän. Tervehdimme ja toivotimme hyvät jatkot. Tosin tapasimme noin 7 km ja tuntia myöhemmin, häneltä oli pyörä nousussa levinnyt ja hän oli juuri korjausta lopettamassa. Totesimme olevan ilman lämpöinen, minä vedetön ja tekemässä pikkukuolemia ja että seuraava kylä tulossa piakkoin. Harkitsin jossain vaiheessa jopa harvakseltaan ohiajavien autojen pysäyttämistä ja veden pyytämistä. En sittenkään tehnyt sitä, ehkä en ollut tarpeeksi janoinen… Tai olisiko ylpeydellä oma osuus asiassa. Joka tapauksessa, autoista näytettiin useasti peukku pystyyn merkkiä, se jeesasi kummasti naista mäessä.

Joka tapauksessa, kylässä nimeltään Skado jätin pyöräni tienposkeen ja menin etsimään ihmisiä. Ei enää metriäkään ilman vettä. Kreikkalainen kylä keskellä päivää on melko aavemainen, erityisesti sellainen joka ei ole turistikylä. Pelkkiä valkoisia seiniä ja suljettuja luukkuja. Kuulin kuitenkin jotain ääniä joten sitä kohti ja löysin kun löysin erään iäkkään rouvan ja sitten tietysti koko perheen lisäksi. Minut pistettiin varjoon istumaan, juotettiin ja kun heillä oli parasta aikaa ruoanlaitto lopuillaan, minut olisi myös syötetty :). Kieltäydyin koska vaikka nälkä oli, en olisi pystynyt syömään mitään. Tielle kun pääsin kylän sopukoista takaisin, koin päivän kohokohdan – joku ystävällismielinen henki oli pistänyt tarakalleni P1000875vesipullon ja hetken päästä pysähtyi avolava-auto kyselemään, olenko varma, että olen OK? ja että lasku alkaa pian, tsemppiä vaan. Tuon pikku välikohtauksen jälkeen olisin voinut syleillä koko maailmaa.

Seuraavassa kylässä vedin vielä puolitoista litraa nestettä ja sitten ei muuta pikku ponnistus yli harjan, kyltti Chora 24 km ja ei kun alaspäin. Muutama pikku ylämäki ei tässä huumassa tuntunut yhtään miltään. Tuntui kun olisin syönyt kirsikoita kakun päältä – upeat maisemat, kuuma tuuli ujeltamassa korvissa ja meri siintämässä edessä. Tuon kaiken takia jo kannatti hikoilla! Laskentelin alaspäin, ja sellainen keski-ikäinen tätihenkilö kun olen, en ihan älyttömiä vauhteja kerännyt. Tiessä oli tarpeeksi mutkia ja minussa väsymystä joten en ihan riskejä ottanut. Mutta mahtavalta tuntui, tasamaalla ei siihen todellakaan pääse. Jossain vaiheessa oli hetkittäin nopeus yli 50 km/h, mutta vaan hetken. Hyvä näin. Olen hiukan korkeuskammoinen joten kaikkeen pitää harjaantua, myös alamäkivauhtiin.

Sellaista pyöräilyä eilen. Tänään vaan palauttavaa lenkkiä täältä biitsiltä Choraan ja takaisin ja sen sellaista mukavaa, huomenna Zas vuorelle paahtumaan. Ikävä on, että Polar M400:ni on ihan hengetön, totaalisen mykkä kapine, saatu just uusi takuuhuollosta edellisen tilalle. Joku viisas juoksufoorumilla tiesi kertoa, että liittimet eivät kestä suolavettä eikä myöskään hikeä. Saanen kysyä, kenelle laite on tarkoitettu? Kevyeen arkiliikuntaan vai? Minun liikkumiset kyllä tuottaa hikeä ja totuus on myös, että eilen aamusella uin vapaaharjoituksena 1,8 km suolaisessa Välimeressä, mutten muista lukeneeni Polarin tuotesivuilta että laitetta ei sovi käyttää pitkäkestoisessa hikiliikunnassa tai avovesiuinnissa muualla kun makeassa vedessä. Tuote on just niin hyvä kun sen heikoin lenkki ja näemmä tuo laite jää minulle köykäiseksi.

Loppuun muutamat kuvat eilisestä. Ja kyllä, tuon minä teen vielä joskus uudelleen :). Omalla pyörälläni, kypärässä ja varustettuna!

P1000858 P1000863 P1000865 P1000879 P1000883 P1000884

Juoksutauolla

image

Eilisen pitkiksen aikana päätin, etten juokse tavoitteellisesti kymmeneen päivään.

On hetkellisen tauon aika, aika levätä ja tehdä muuta. Olla itselleen kenties armollisempi. Löytää levon merkitys. Rauhoittua hieman. Ehkäpä lukea jotain muutakin kuin urheiluopuksia. Joku kevyt kesäromaani kenties.

Hyvinvoinnin kolmiolla on kolme kulmaa: liikunta eli fyysinen treeni, ravinto ja lepo. Niiden tärkeysjärjestykseen laittaminen on melko haastavaa. Pari-kolmekymppinen saattaa arvostaa liikuntaa korkeimmalle, itse näen levon merkityksen isoimpana. En palaudu, jos en lepää. Jos en palaudu, (kestävyys)treeni ei onnistu. Se ei ole enää  treeniä vaan jonkinmoista selviytymistä mikä ei sitten kuitenkaan kehitä, vaikka treenipäiväkirja näyttää olevan mallillaan. Väsyneenä menee jokseenkin ok punttistreeni, väsyneenä jaksat ehkä peruslenkin, mutta väsyneenä et treenaile täpäkästi vauhtia, et juokse pitkistä ja koet pikku kuolemia kisassa.

Minä olen sitä tyyppiä, että innostuessaan en löydä käsijarrua kovin helposti. Lisäksi koen liikkumisen itselleni niin mielekkääksi, että rakennan melko paljon itsestäni sen päälle. Olen mitä teen. Se on yksi alue, jossa koen olevani vahvimmillaan. Totuus, että vahva on juuri niin vahva kuin on se heikoin kohta, tuuppaa unohtumaan. Lepo. Rauhoittuminen. Uni. Maaginen uni. Sanopa unettomalle, että sun pitää enemmän nukkua. Hän ei siitä ilahdu – tuon kanssa hän taistelee joka päivä.

Anyway – eilen lenkille lähtiessään päätin, että juoksen vähintään 22 kilometriä, en pysähdy enkä kävele kertaakaan, en ota mukaan myöskään mitään nestettä. Aamu oli hieman viileä, mutta kauniin aurinkoinen. En kävellyt, lenkki maistui ja fiilis oli hyvä. Nestepula ei pahemmin iskenyt, tietty tunnen itseni enkä muutenkaan hevillä kanna vesipulloa mukana. Koen, että pienen epämukavuuden sieto kehittää myös loistavasti ison epämukavuuden sietokykyä. Keskellä kuuminta kesäkautta en tietystikään moista olisi mennyt tekemään… Kahdessa tunnissa en totisesti ehdi kuivumaan niin, että en pääsisi kotiin saakka. Kyllähän minä sitten sen jälkeen itseni vedellä ja mehulla nesteytän. Ja lasillisella maitoa täytän ilmaantuneen proteiinitarpeen.

Tällä viikolla en olekaan oikeastaan muuta treeniä tehnyt, kuin pistänyt tossua tossun eteen. Toissa-aamuna asiakkaani kanssa tehdyn aerobisen lenkin jälkeen juoksin erittäin hyvissä olosuhteissa Cooperin testin 2510 m. Aamun viileys, kevyt tuuli, urheilukentällä käytännössä ei ketään muuta kuin muutama työmies. Tulokseen olen tietty tyytyväinen, miksen olisi. Maanantaina piti päästä juoksemaan, kun muuhun ei riittänyt aikaa. Ja eilen siis pitkis. Kahteen viimeiseen viikkoon mahtui myös kaksi vauhtikisaa ja toinen pitkä lenkki plus muutama salikerta.

Joten en ota huomenna lentokoneeseen mukaan juoksulenkkareita. Ne saa jäädä kotiin ja niillä juoksen seuraavan pitkähkön vasta Espoon Rantamaratonilla, eli puolikkaan. Ja sitten loka-marraskuussa 2 maraa. Eli onhan sinä vielä työstettävää. Mukaan tulevat huomenna uikkarit, uimalasit, aurinkovoide ja vähintään kolme pokkaria. Ja maastoon sopivat kengät ja kamera. Ja reisitaskuhousut, pääliina ja reppu.  Minä siis aion ottaa iisisti, mutta tietysti itseäni liikutellen. Ja nukkuen kunnon yöunet. Annan elimistölle just sen pienen stressinpoikasen jota se tarvitsee pysyäkseen toimintakunnossa, mutta en yhtään enempää. Ei siis ensimmäistäkään maksimitreeniä kokonaiseen viikkoon. Kylläkin vuokrapyörä ja kruisailua. Ja vuoripolkuja. Ja pitkät yöunet. Hmm…toistanko itseäni?

Minulla ei ole siis tulossa henkilökohtaista aktiivitreenileiriviikkoa, vaan ”opettelen rauhoittumaan”- viikko jossa voi ottaa etäisyyttä sekä työ- että henkilökohtaiseen elämään puskevaan stressiin.

Treenileirit keväämmällä – ehdinhän minä tällä viikolla ilmoittaa itseni muutamaan 2016 tri-kisaan ja lisää tietty ilmaantuu matkan varrella. Juoksukisojakaan ei passaa unohtaa. Uintitreenit alkaa heti kun pääsen matkoilta, eli tekemistä on…  Mitäs sitä itselleen voi… :).