Istanbulin kisa ohi, harjoittelu jatkuu

 

Istanbul2015Istanbulissa tuli piipahdetuksi. 37. Istanbulin maraton juostiin 15.marraskuuta, lähtö klo 9:00.

Yleisesti ottaen: kaupunki on mainetta parempi ja varmasti palaan sinne keväämmällä, sen verran jäi hyvä maku suuhun. Summamutikassa kun otin majoituksen, osuin vielä onnekkaasti napakymppiin – Sultanahmedin aukiolta löytyivät sekä kaksi maailman suurinta pyhättöä, sisäänkäynti Topikapin palatsiin, muutama muu matkailunähtävyys, maratonin bussien varhaisaamuinen lähtöpaikka että myös MAALI :). Etukäteen tuli hiukan tietysti jännättyksi rauhattomuutta ja onhan näitä pommejakin siellä ollut mutta maailma ei ole enää lintukoto missään joten matkaan tuli mennyksi. Tapahtua voi missä vaan ja milloin vaan. Olin kyllä tällä kertaa ilmoittautunut matkustusilmoituksella Ulkoministeriöönkin.

Kisa on aina kisa. Mutta tähän nimenomaiseen en juurikaan ollut etukäteen paneutunut, viikkokilometrit viime kuukaudelta olivat ehkä jotain 15 km pintaan ja muuta ”ei-juoksuharjoittelua” verrattain paljon, joten en luonnollisestikaan voinut odottaa kuuta taivaalta itsestään tippuvan… Hyvänä pitkänä kaupunkijuoksuna tämä kuitenkin meni, mitään erikoisempaa jälkimaininkia ei tullut paitsi tietyntyyppinen totaalinen mentaalinen ja fyysinen väsymys maanantaina aamulla. Tämä kaiketi liittyy myös matkustamiseen. Siitäkin pääsin hamam-vierailun jälkeen. Sisään meni väsynyt pieni ihminen ja ulos tuli tarmokas ja pirteä ja puhdas naisihminen. Suosittelen!

Tässä linkki kyseiseen mukavuuslaitokseen:  http://www.cagalogluhamami.com.tr/

Mutta kisasta. Oma data: 4:23:39 ja 226:s nainen. Ikäluokkia ei tarkemmin eritelty tuloksissa, kylläkin löytyy lista ”turkkilaiset/ei turkkilaiset”… Naisia kisaili yhteensä 474 eli olin kuitenkin siinä paremmalla puolella. Etukäteen päätin, että minä menen nautiskelemaan lämpimästä kelistä, auringosta, otan iisisti ja juoksen johonkin 4:30 aikaan. Kutakuinkin niinhän se menikin, mutta raaka totuus on, että viimeiset kahdeksan kilometriä ovat aina vaikeita. Vaikka mitä päättää etukäteen ja vaikka kuinka kivat ovat maisemat. Kannustajia oli lähinnä viimeisillä kilometreillä vanhan kaupungin tuntumassa. Jossain vaiheessa tuntui, etten näin hiljaisella kaupunkimaralla ole koskaan ollutkaan – noin 20 km Kennedy Kadessia meni lähinnä syvässä hiljaisuudessa kun 2712 maratoonaria oli hajaantunut oman vauhdin mukaan eikä mitään markkinahumua eikä liiemmin yleisökään ollut. Pii-paa autot vaan suhasivat ees-taas. Aurinkoa tuli kyllä otetuksi – sunnuntai oli tuon viikonlopun aurinkoisin päivä ja lämpöäkin oli noin 22-23 astetta.

Järjestelyjen puolesta tämä ei mikään kukkanen ollut, mutta tiesin sen etukäteen: lähdössä radalla oli myös ihan sunnuntainkävelijöitä pilvin pimein joista ikinä ei tiennyt, milloin ne pysähtyvät silta-selfienottoon tai ryhmähalaukseen, seassa suhailivat polkupyöräilijät ja jopa rullaluistelijat. Urkkijuomaa ei ollut huolloissa tarjolla ollenkaan, vettä vaan ja puolenvälin jälkeen myös banaania. Minä kun harvoin näitä ulkopuolisia urheilujuomia juon, olin varustautunut kuudella Dexalin geelillä ja syönyt hyvän oman aamupalan sekä olinhan minä myös tankannut glykogeenivarastoni muutenkin täyteen. Mutta näin kyllä kaverin, joka parista pisteestä kyseli jotain syötävää. Turhaan. Vesiperä. Kirjaimellisesti. Ehkä ensi kerralla he satsaavat enemmän huoltopuoleen, kuin näihin ambulansseihin? Josko siinä olisi selkeä syy-seuraus-suhde? Kysynpä vaan…

Toinen selkeä ongelmakohta oli osanottajien tavarakassit. Kaikki 2700 maratontyypin punaiset kassit sullottiin summamutikassa kahteen bussiin ilman isompaa selkeätä suunnitelmaa. Voitte itse kuvitella, miten sieltä näitä sitten haettiin kisan jälkeen, se muistutti lähinnä arpomista mutta ainakin kohdallani meni kaikki hyvin, enkä edes joutunut odottamaan kovin kauan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta vertailukohteena on minulla Ateenan ”The Authentic” Maraton  josta on omakohtainen kokemus viime vuodelta: se on ammattimaisesti järjestetty urheilutapahtuma, jossa juoksijan tietä kunnioitetaan, logistiikka pelaa ja järjestelyt ovat jouhevan tehokkaita. Vaikka Istanbulin maraton järjestettiin nyt jo 37 kerta, matkaa  oikeaksi kansainväliseksi tapahtumaksi on vielä edessä. Kuvaava on sekin, että esimerkiksi tuloslistat löytyvät vain turkinkielisiltä sivuilta, englanninkielisiltä löydät BIB numeron mukaan vaan oman bruttoajan, ei muuta.

Ambit3 kertoi minulle sunnuntaina että palautusaikaa olisi sellaiset 120 h, ihan en jaksa tuon laitteen pillin mukaan mennä… Vko 47 oli kalenteriini piirretty joka tapauksessa lepoviikkona, jossa on 3 urheilutonta päivää, joten sen mukaan menin ja keskiviikkona teinkin jo lihaskuntoa ja illalla uintia. Ensimmäinen juoksulenkki oli eilen, lauantaina aamukuudelta, ennen luentoja – ja siitä 9,5 km:stä jäi koko päivään pirteä olo. Tänään on tehty seuran matkauintitreenin Kirkkonummella, jossa jouduin ottamaan tosin tasoitusta räpylöiden avulla, kun radallani muut daamit ovat niin hiton hyviä tässä hommassa, enkä ihan voinut tukkeeksi jäädä… Terveisiä heille, perästä tullaan ja periksi ei anneta :).

Niin, ja pistin kuin pistinkin itseni Joroisten jonotuslistalle. Kun ”kaikki ovat kuitenkin siellä”.

Tässä vielä muutama kuva. Tästä ylimmäisestä voi bongaa minutkin :), muut ovat omia kuvia lähdöstä ja matkan varrelta.