Vuosi lähenee loppuaan, välitilityksen aika on käsillä.

Takassa loimuaa, ulkona on syvä pimeys – on lauantai aamu ja kello on jotain seitsemän luokkaa. Valoisaan aikaan on vielä tovi – pimeässä minua ei ulos liikkumaan saa, valitettava kyllä. Vaikka mielentila on tavallaan päätöksentekokysymys ja kuulemma Norjan Tromssassa paikalliset eivät juurikaan pitää pimeää kautta koettelemuksena vaan odottavat innoissaan talvisia harrasteita ja hämärää tunnelmaa. Noh, talvisia harrasteita vastaan minulla ei ole mitään – vaikka hiihto ei ole ykkössuosikkini, valoisa lumi ja pirteä pakkanen sopivat mainiosti menuseen kuten myös löysät kävelylenkit koirineen metsässä, mutta tuota hämärää tunnelmaa en kaipaa kun korkeintaan lauantai-iltaisin klo 18 ja 22 välissä. Eikä sitäkään välttämättä joka viikko…

Viime viikolla uutisoitiin Kaisa Lehtosen suunnitelmista a)vaihtaa valmentajaa ja b)vaihtaa maisemia. Molemmat ovat hyvin ymmärrettävissä, erityisesti maisemien vaihdos. Ei ole ollenkaan yhdentekevä, millaiset ovat harjoittelumaastosi ja harjoittelukelisi. Ja kuinka pitkä tai lyhyt on kausi. Jos kausi on 3 kuukautta, onhan se hemmetin lyhyt. Kuntoilijatasolla ei sellaisia mahdollisuuksia (yleensä) ole, joten harjoituskalenteriin mietitään sopivaa ylläpitävää ja oheisharjoittelua sekä kuntoperustan vahvistamista. Oikeastaan minusta tuntuu, että tuo perinteinen jako peruskunto-, valmistelu-, kilpa- ja ylimenokauteen on ihan säästä ja vuodenajoista johtuva keinotekoinen juttu. Jos meillä olisi 12 kk valoisaa, kohtalaisen kuiva ja mukavan lämmintä, tuskin kestävyystyypit sisätiloissa trainereilla istuisivat tai loskassa sauvakävelyä harrastaisivat.

Oma kisakauteni pidentyi kun käväisin viime kuun puolessavälissä kipaisemassa Ateenan maratonin, sen ns. aidon ja alkuperäisen. Edellinen sellainen oli minulla vuonna 2014 ja sen tulosta pystyin lopputuloksella 4:12 parantamaan 21 minuuttia (tästä faktasta voi olla monta mieltä). En kuitenkaan omaa parasta maratonisuoritusta fiksannut, se jäi edelleen siihen 4:07. Olin oma ikäryhmän 58:s 350:sta eli kohtuullisesti paremmalla puolella :). fb1Iloinen mieli jäi siitä, että loppuni oli vahva, pystyin hyvin viimeiset 5 km loppukiihdyttämään. Harmituspuolelle jäi, että vasen polveni kipeytyi puolessavälissä joten en pystynyt juurikaan hyödyntämään alamäkiä ja jäin kisan jälkeen juoksutauolle. Tässä onkin analyysin paikka: mitä olisin voinut tehdä välttääkseen tuon rasitusvamman? Nimittäin tässä iässä ei ole oikein aikaa näille vammoille – joten tehokkaampi keino olisi ehkäisy. Se koneiston optimointi ennen suoritusta. Kengäthän minulla oli inasen liian kevyet asfalttimaraan ja osasin kyllä odottaa lantion rasittumista mutta eipä se sitten näin mennytkään. Minun oikea lateraalilinja on hieman kireä kautta linjan, erityisesti reiden oikea ulkosyrjä ja tämä epätasapaino kostautui vasemmassa polvessä johon siitä syystä kantautui enemmän rasitusta. Puolimaratonilla en tätä olisi edes pahemmin noteeranut, mutta kun kokonaiskilometrien määrä on jäänyt muun harjoittelun valossa hieman alhaiseksi, sitten tämä 42,2 olisi ehkä vaatinut kalvojen manuaalisen käsittelyn ammattilaisella – minun omat keinot jäivät hieman köykäisiksi.

On se vaan näin, ettei suutarin lapsella ole aina laittaa kenkiä jalkaan. En sitten pidänytkään kun viikon taukoa ja Säijässä kun olin seuraavana viikonloppuna – oli aikaa hieman pidemmälle lenkille, meninpä juoksemaan sellaista 15 km lenkkiä. Missä järki? No kateissahan se oli. Seuraavana päivänä vielä 10 päälle, siitä tosin 6 meni kävelyksi kivun takia. Nyt minä sitten kasvatan maltillisesti kilometrejä, kuuntelemalla kehoani. Koska minä tarvitsen näitä kilometrejä ihan kipeästi – minun pitää opettaa elimistö taas tasapaksuun iskutukseen. Helmikuun alussa on Porin sisähallimara johon haluan mukaan, vetämään 105 täyttä kieppiä. Sopivat +17, huolto aina 400 m väliin ja mentaalista rasitusta just sille sopivasti neljäksi tunniksi. Moni frendi sanoo, että todella tylsät 105 kieppiä mutta eihän 10 stadionikierrosta ole paljon, eihän? Noh, niitä on vaan 10×10 ja muutama irtonainen päälle. Eikä tarvi edes lukua pitää, tulostaulu sen kertoo. Voi laittaa aivot narikkaan ja puksuttaa menemään. Hyvä mentaaliharjoitus ensi vuoden Tahkon täydenmatkan kisaa varten. Siellä kun neljä tuntia on lyhyt aika…

Se välitilitys. Vuosi 2016. Yhteenvetona: ammattillisessa kehittymisessä tein ison harppauksen eteenpäin eikä matka lopu. Jo tammikuussa jatkuu opiskelu Vierumällä triathlonvalmennuksen parissa.  Omat urheilulliset tavoitteet tuli saavutetuksi, sain kelvot pohja-ajat kaikkiin lyhyempiin matkoihin, paransin puolimaratonin tulosta ja juoksin hyvän maratonin hieman huonolla kalustolla… Työtilanne on kohtuullisen hyvä ja kevään kalenterissa on jo muutamat juoksuryhmät sekä muuta sekalaista. Ainahan muutama pettymys mahtuu matkalle mutta tämä on ihan normaalia. Se joka tekee, ottaa aina myös epäonnistumisen riskin. Taas jos et tee yhtään mitään, et ota mitään riskiä, ei myöskään onnistumisen riskiä!

Ystäväni Marjan tokaisu ”espoolaisrouva löysi uuden harrastuksen” on kehittynyt muottiin ”espoolaisrouva on ihan tosissaan eikä loppua näy”…

kaannos