Ja taas viikko vierähti…

Loman ja juoksutauon jälkeinen viikko olikin ajallisesti haastava. Hoidettavia asioita oli kertynyt ja piti käytännössä hyppää jo liikkuvaan junaan. Ylimääräistä päänavaivaa aiheutti pitkittynyt sykemittariongelma. Oikeastaan tilanne on edelleen auki, Polar M400 lähti maanataina heti kättelyssä huoltoon ja uusi hankintani Suunto Ambit3 hävisi Postin syövereihin josta sitä ei ole toistaiseksi löytynyt… Jos joku juttu ei ole ollut helppo, sitten se on tämä sykemittarisaaga. Toivottavasti ensi viikko tuo valoa tunnelin päähän ja saan toimivan työvälineen taas käyttöön. Mutta joo, remarkkina – älä luota Postin pakettiautomaattiin. Se fiilis, kun luukku aukeaa sulle lähetetyllä koodilla ja lokerikossa ei ole mitään muuta kun tyhjää vaan… käsittämätöntä…

Koska tämän viikon lauantaille oli kalenterissa merkattu Espoon Rantapuolikas ja päivämäärä on 19.9. ja viimeinen juostu lenkkini oli 3.9, oli viikon päätavoite herättää henkiin juoksutuntuma. Tein viikolla kaksi lyhyttä pikalenkkiä, maanataina 9 km kisavauhdilla ja perjantaina 5 km samassa moodissa. Mitään pitkää pyrähdystä ei ollut enään järkevä mennä rakentamaan. Sain maanataina lenkillä itseni hiukan kipeeksi, eli kahden viikon tauko tarkoittaa oikeasti jo taantumaa. Näinhän se menee, ei ole järkevää pitää harjoittelusta pidempää taukoa kun viikko, sen jälkeen alkaa jo alamäki. Koska kahden viikon aikana tein paljon muuta, alamäki ei tarkoita minun kannalta yleistä kunnon alamäkeä vaan lajispesiifista alamäkeä. Kahden vauhtilenkin oli tarkoitus siis kääntää alamäki ylämäeksi. Tai vähintään tasamaaksi.

Juoksin matkan 1:54:08 joka on tähänastinen paras tulokseni. Jossittelun on varaa, kuten aina:
– jos minulla olisi ollut sykemittari tai joku muu vastaava pätevä laite, olisinko osannut hiukan jarruttella ensimmäisellä 10:llä kilometrillä. Nyt ei lopussa ollut juurikaan mitään annettavaa. Menin liikaa mututuntumalla.
– jos olisin maltannut juosta 1:55 jänisten ryhmässä, olisinko jaksannut tasaisen loppukirin ja olisinko ehtinyt 1:53 aikaan. Jäniksethän eivät kiriä lopussa, heidän vauhti on tasavauhtia joten jos siinä roikkuu mukana hiukan säästellen ja jaksaa lopussa irrottaa, on hyvä aika tiedossa.

Mutta, koska tavoitteeni oli 1:55, mission accomplished, ja hyvä näin. Olin omassa ikäluokassani 27 ja meitä oli nyt kuitenkin sellainen 170. Eli ehdottomasti paremmalla puolella :).

Muuta kyseisestä kisasta. Tällä kertaa en nähnyt ensimmäistäkään pyörtynyttä, pyörätuolilla maalialueelta poisvietävää eikä tiputuksessa olevaa. Viime kerralla kun tuon kisan vedin, näitä oli vähän siellä sun täällä. Hyvä näin jos tällä kertaa näiltä vältyttiin. Ehkä säällä oli oma osasyy tai sitten juoksukansa viisastuu. Puolimara tai edes kokomatka ei kuitenkaan ole sitä luokkaa kestävyysurheilua että sieltä käy suora luonteva reitti paareilla ambulanssiin…

Seuraava kisani on 3 viikon päästä Vantaalla kokomatka. Joten ennen sitä pitäisi kehittää aikaa vähintään yhdelle ylipitkälle lenkille. En epäile, etten sitäkin juoksua hoitaisi kotiapäin, kysymys on nyt millä numeroilla. Juttelin eilen pitkään erään minusta hiukan vanhemman leidin kanssa joka juoksi ensimmäisen maransa 50-veenä ja todettiin yhteistuumiin faktaa, että jos maralla haluaa tulosta, on oltava viikossa 50-70 juoksukilometriä. Tämä tarkoittaa ajankäytössä pelkästään juoksuun noin 6-8 h/vko plus muut kilkkeet päälle. Katsotaan, mihin pääsen ja mihin rahkeet riittävät. Käytössä oleva aika on rajallista. Raportoin kyllä.

Muuta viikosta: kuntosalilla piipahdin, uintitreenit alkoivat, kilpapyörä tuli hankituksi (nyt olisi opeteltava sen ajaminen myös sekä puhumaan ”pyörää”), lisenssitodistus tuli, yksi mielenkiintoinen juoksuun liittyvä projekti saattaa alkaa parin viikon päästä, mutta siitä lähemmin kun kaikki on asian tiimoilta selvää. Ensi viikolla tapaan taas Jukan josta olen ollut tarkoituksella hiljaa – huomenna meillä on keskustelutilaisuus ja mietimme tulevaisuutta ja raportoin siitä tänne kyllä. Aina ei menee asiat toivotulla tavalla, mutta silloin vaan arvioidaan tilanne uudelleen ja tehdään asioita toisella tavalla.

Yhteenvetona viikosta: on liikuteltu ihmisiä ja itseään. Ja hyvältä tuntuu. Kunhan tämä sykemittarisaaga saisi onnellisen lopun ja mahdollisimman pian!

IMG_1866

”Valaistu olotila”

Maanantaipyöräilyä Naxoksella

P1000886

Sellaista harrastin eilen. Jos olisin tiennyt ihan tarkkaan, mihin ryhdyin, ehkä olisin tehnyt muunmoisia suunnitelmia päiväksi. Jotain leppoisampaa. Tasaisempaa ja aikuismaisempaa. Mutta tyytyväinen olen ja mikään paikka ei särje tänään, joten olen ihan voittaja :).

Olin tuon pätkän osittain ajanut autolla. Tiesin, että on nousua ja laskua, tiesin myös että on kurvattavaa. En tarkkaan osannut arvioida pituutta, kun mutkia kartassa oli sen vertaa, etten viitsinyt mennä arvuuttelemaan ja ajattelin matkan jäävän siihen 80-90 km väliin. Missä en sitten pahemmin erehtynytkään. Erehdyin ajassa. Laskin, että taukoineen olen takaisin noin viidessä – kuudessa tunnissa. Väärin. Lähdin 9:30 matkaan ja takaisin olin klo 17:00. Työpäivä siis. Tauot eivät näy kokonaisajassa, pyörän taluttamiset kylläkin. Sitä tuli melko paljon kun en kerta kaikkiaan jaksanut. Jossain vaiheessa kun loppumatkaa oli noin 35 km, laskeskelin itsekseen, milloin olen perillä jos vaikka lykkisin tota pyörää koko loppumatkan siinä 5,5 tuntivauhtia ylämäkeen. Olenko valoisaan aikaan ja että onneksi on loma, ”ei ole kiirettä mihinkään”… Toki oletin, että pakko se jossain vaiheessa on alamäen alkaa. Alkoi se, noin 28 km ennen kotirantaa.

Varustetasolta olin ehta turisti. Tavispyörä vuokraamosta, vaihteet hiukan niin ja näin, pyörä oli kuitenkin hyvin tukevaa tekoa ja rullasi hyvin. Mutta note my self, ensi kerralla oma kypärä mukaan ihan kotoa. Nyt sitä sitten ei ollut. Pyörässä ei ollut muuta kun tarakka ja siinä mustekala, aamulla arvoin, miten saan tarpeelliset tavarat mukaan jos haluan välttää repun. Matkalle kuitenkin jäi puolisen tusinaa kylää, joten arvelin, että näistä saan tankattavaa. Niin sitten kävikin mutta jossain vaiheessa kyllä tuli mieleen, että jokin juomareppu tai vyö olisi ollut tarpeen. Lämmintä oli sentään yli 30 varjossa ja varjoa ei juurikaan ollut tarjolla.

Alku oli leppoisa, ensimmäiset 25 km meni kutakuinkin hyvässä matkavauhdissa kunnes alkoivat hieman vaativammat pitkät loivat nousut. Ei muuta kun lisää kadenssia ja vähemmän voimaa, hyvin menee. Osat nousut taluttaen tietty. Siinä 43 km pintaan tuli vastaan ensimmäinen pidempi pysäkki, pääsin Appolonokseen. Entinen kalastajakylä tien alapuolella, nyt melko erillään oleva lomakylä jolla on oma pikku rantaboulevardi, viitisen erityyppistä ruokapaikkaa ja muutama putiikki. Bussilla tänne pääsee peräti 2 kertaa päivässä näin lomakautena. Tässä sitten pidin juomatauon ja hengailin hetken toastin parissa. Istuminen varjoissa tuntui niin helkkarin hyvälle. On sanottava, että olin niin janoinen että harkitsin hetken vakavissaan kylänP1000873 purosta juomista. Sellaisiakin on, myös kuivana kautena, vuorten alapuolella. Totesin kuitenkin, että menee liian ekstreemiksi ja näin jaksoin talsia ihan alas saakka, kauppojen pariin.

Appollonoksen jälkeen alkoi totisesti raskain osuus. Jaksoin ylämäkeen kohtuullisen hyvin, näin alhaalta pikkuhiljaa lähestymässä ratapyöräilijän. Tervehdimme ja toivotimme hyvät jatkot. Tosin tapasimme noin 7 km ja tuntia myöhemmin, häneltä oli pyörä nousussa levinnyt ja hän oli juuri korjausta lopettamassa. Totesimme olevan ilman lämpöinen, minä vedetön ja tekemässä pikkukuolemia ja että seuraava kylä tulossa piakkoin. Harkitsin jossain vaiheessa jopa harvakseltaan ohiajavien autojen pysäyttämistä ja veden pyytämistä. En sittenkään tehnyt sitä, ehkä en ollut tarpeeksi janoinen… Tai olisiko ylpeydellä oma osuus asiassa. Joka tapauksessa, autoista näytettiin useasti peukku pystyyn merkkiä, se jeesasi kummasti naista mäessä.

Joka tapauksessa, kylässä nimeltään Skado jätin pyöräni tienposkeen ja menin etsimään ihmisiä. Ei enää metriäkään ilman vettä. Kreikkalainen kylä keskellä päivää on melko aavemainen, erityisesti sellainen joka ei ole turistikylä. Pelkkiä valkoisia seiniä ja suljettuja luukkuja. Kuulin kuitenkin jotain ääniä joten sitä kohti ja löysin kun löysin erään iäkkään rouvan ja sitten tietysti koko perheen lisäksi. Minut pistettiin varjoon istumaan, juotettiin ja kun heillä oli parasta aikaa ruoanlaitto lopuillaan, minut olisi myös syötetty :). Kieltäydyin koska vaikka nälkä oli, en olisi pystynyt syömään mitään. Tielle kun pääsin kylän sopukoista takaisin, koin päivän kohokohdan – joku ystävällismielinen henki oli pistänyt tarakalleni P1000875vesipullon ja hetken päästä pysähtyi avolava-auto kyselemään, olenko varma, että olen OK? ja että lasku alkaa pian, tsemppiä vaan. Tuon pikku välikohtauksen jälkeen olisin voinut syleillä koko maailmaa.

Seuraavassa kylässä vedin vielä puolitoista litraa nestettä ja sitten ei muuta pikku ponnistus yli harjan, kyltti Chora 24 km ja ei kun alaspäin. Muutama pikku ylämäki ei tässä huumassa tuntunut yhtään miltään. Tuntui kun olisin syönyt kirsikoita kakun päältä – upeat maisemat, kuuma tuuli ujeltamassa korvissa ja meri siintämässä edessä. Tuon kaiken takia jo kannatti hikoilla! Laskentelin alaspäin, ja sellainen keski-ikäinen tätihenkilö kun olen, en ihan älyttömiä vauhteja kerännyt. Tiessä oli tarpeeksi mutkia ja minussa väsymystä joten en ihan riskejä ottanut. Mutta mahtavalta tuntui, tasamaalla ei siihen todellakaan pääse. Jossain vaiheessa oli hetkittäin nopeus yli 50 km/h, mutta vaan hetken. Hyvä näin. Olen hiukan korkeuskammoinen joten kaikkeen pitää harjaantua, myös alamäkivauhtiin.

Sellaista pyöräilyä eilen. Tänään vaan palauttavaa lenkkiä täältä biitsiltä Choraan ja takaisin ja sen sellaista mukavaa, huomenna Zas vuorelle paahtumaan. Ikävä on, että Polar M400:ni on ihan hengetön, totaalisen mykkä kapine, saatu just uusi takuuhuollosta edellisen tilalle. Joku viisas juoksufoorumilla tiesi kertoa, että liittimet eivät kestä suolavettä eikä myöskään hikeä. Saanen kysyä, kenelle laite on tarkoitettu? Kevyeen arkiliikuntaan vai? Minun liikkumiset kyllä tuottaa hikeä ja totuus on myös, että eilen aamusella uin vapaaharjoituksena 1,8 km suolaisessa Välimeressä, mutten muista lukeneeni Polarin tuotesivuilta että laitetta ei sovi käyttää pitkäkestoisessa hikiliikunnassa tai avovesiuinnissa muualla kun makeassa vedessä. Tuote on just niin hyvä kun sen heikoin lenkki ja näemmä tuo laite jää minulle köykäiseksi.

Loppuun muutamat kuvat eilisestä. Ja kyllä, tuon minä teen vielä joskus uudelleen :). Omalla pyörälläni, kypärässä ja varustettuna!

P1000858 P1000863 P1000865 P1000879 P1000883 P1000884

Juoksutauolla

image

Eilisen pitkiksen aikana päätin, etten juokse tavoitteellisesti kymmeneen päivään.

On hetkellisen tauon aika, aika levätä ja tehdä muuta. Olla itselleen kenties armollisempi. Löytää levon merkitys. Rauhoittua hieman. Ehkäpä lukea jotain muutakin kuin urheiluopuksia. Joku kevyt kesäromaani kenties.

Hyvinvoinnin kolmiolla on kolme kulmaa: liikunta eli fyysinen treeni, ravinto ja lepo. Niiden tärkeysjärjestykseen laittaminen on melko haastavaa. Pari-kolmekymppinen saattaa arvostaa liikuntaa korkeimmalle, itse näen levon merkityksen isoimpana. En palaudu, jos en lepää. Jos en palaudu, (kestävyys)treeni ei onnistu. Se ei ole enää  treeniä vaan jonkinmoista selviytymistä mikä ei sitten kuitenkaan kehitä, vaikka treenipäiväkirja näyttää olevan mallillaan. Väsyneenä menee jokseenkin ok punttistreeni, väsyneenä jaksat ehkä peruslenkin, mutta väsyneenä et treenaile täpäkästi vauhtia, et juokse pitkistä ja koet pikku kuolemia kisassa.

Minä olen sitä tyyppiä, että innostuessaan en löydä käsijarrua kovin helposti. Lisäksi koen liikkumisen itselleni niin mielekkääksi, että rakennan melko paljon itsestäni sen päälle. Olen mitä teen. Se on yksi alue, jossa koen olevani vahvimmillaan. Totuus, että vahva on juuri niin vahva kuin on se heikoin kohta, tuuppaa unohtumaan. Lepo. Rauhoittuminen. Uni. Maaginen uni. Sanopa unettomalle, että sun pitää enemmän nukkua. Hän ei siitä ilahdu – tuon kanssa hän taistelee joka päivä.

Anyway – eilen lenkille lähtiessään päätin, että juoksen vähintään 22 kilometriä, en pysähdy enkä kävele kertaakaan, en ota mukaan myöskään mitään nestettä. Aamu oli hieman viileä, mutta kauniin aurinkoinen. En kävellyt, lenkki maistui ja fiilis oli hyvä. Nestepula ei pahemmin iskenyt, tietty tunnen itseni enkä muutenkaan hevillä kanna vesipulloa mukana. Koen, että pienen epämukavuuden sieto kehittää myös loistavasti ison epämukavuuden sietokykyä. Keskellä kuuminta kesäkautta en tietystikään moista olisi mennyt tekemään… Kahdessa tunnissa en totisesti ehdi kuivumaan niin, että en pääsisi kotiin saakka. Kyllähän minä sitten sen jälkeen itseni vedellä ja mehulla nesteytän. Ja lasillisella maitoa täytän ilmaantuneen proteiinitarpeen.

Tällä viikolla en olekaan oikeastaan muuta treeniä tehnyt, kuin pistänyt tossua tossun eteen. Toissa-aamuna asiakkaani kanssa tehdyn aerobisen lenkin jälkeen juoksin erittäin hyvissä olosuhteissa Cooperin testin 2510 m. Aamun viileys, kevyt tuuli, urheilukentällä käytännössä ei ketään muuta kuin muutama työmies. Tulokseen olen tietty tyytyväinen, miksen olisi. Maanantaina piti päästä juoksemaan, kun muuhun ei riittänyt aikaa. Ja eilen siis pitkis. Kahteen viimeiseen viikkoon mahtui myös kaksi vauhtikisaa ja toinen pitkä lenkki plus muutama salikerta.

Joten en ota huomenna lentokoneeseen mukaan juoksulenkkareita. Ne saa jäädä kotiin ja niillä juoksen seuraavan pitkähkön vasta Espoon Rantamaratonilla, eli puolikkaan. Ja sitten loka-marraskuussa 2 maraa. Eli onhan sinä vielä työstettävää. Mukaan tulevat huomenna uikkarit, uimalasit, aurinkovoide ja vähintään kolme pokkaria. Ja maastoon sopivat kengät ja kamera. Ja reisitaskuhousut, pääliina ja reppu.  Minä siis aion ottaa iisisti, mutta tietysti itseäni liikutellen. Ja nukkuen kunnon yöunet. Annan elimistölle just sen pienen stressinpoikasen jota se tarvitsee pysyäkseen toimintakunnossa, mutta en yhtään enempää. Ei siis ensimmäistäkään maksimitreeniä kokonaiseen viikkoon. Kylläkin vuokrapyörä ja kruisailua. Ja vuoripolkuja. Ja pitkät yöunet. Hmm…toistanko itseäni?

Minulla ei ole siis tulossa henkilökohtaista aktiivitreenileiriviikkoa, vaan ”opettelen rauhoittumaan”- viikko jossa voi ottaa etäisyyttä sekä työ- että henkilökohtaiseen elämään puskevaan stressiin.

Treenileirit keväämmällä – ehdinhän minä tällä viikolla ilmoittaa itseni muutamaan 2016 tri-kisaan ja lisää tietty ilmaantuu matkan varrella. Juoksukisojakaan ei passaa unohtaa. Uintitreenit alkaa heti kun pääsen matkoilta, eli tekemistä on…  Mitäs sitä itselleen voi… :).

Raporttia viime viikosta

Tänään aamulla en saarna, en kirjoittele viisaita, enkä puhu yleispäteviä. Tänään aamulla kirjaan tänne rapsan viime viikon (liikunta)tekemisistä. Oli hyvä ja liikuttava viikko, kaksi pientä kisatynkää ja ihan hyvin pysyin lukkarissa, hieman tietty säädin ja jouduin vaihtamaan päivittäisiä tekemisiä keskenään, mutta se on ihan ok. Elämässä pitää olla joustoa.

Treenien sykeseurannan kanssa olen ollut hiukan ulalla, kun Polarini on vieläkin huollossa. Aivan liian kaukan vie takuuhuolto aikaa, 2 viikkoa on kyllä melko pitkä aika – ja sentään lähetin sen suoraan Polarille enkä käyttänyt jälleenmyyjän kiertotietä. Toki tunnistan kyllä, millä sykealueella tulee mentyksi.

Ma – pyöräily 1,0  tasainen VK, muutamat pikku huiput nousuissa

Ti – Tri- pikasprint Kirkkonummella, 300 m, 9,5 km, 3 km.

Ke – peruslenkki kotimaastoissa 8,0 km

To – lepopäivä, kas kumma 🙂

Pe – kuntosali: ylävartalo ja selän/vartalon suoristajat

La – Leppävaarajuoksu 10,0 kisamoodissa

Su – pitkähkö eli 17 km eli hellejuoksu

Viikolla tuli kokeiltuksi Tri pikasprintti leppoisissa tunnelmissa Kirkkonummen 010Syväjärvellä. Hirveä henkinen hulabaloo oli ennen sitä, miten saada nopsasti ja edullisesti teline auton katolle, miten selviän olemattoman varustetasoni kanssa, miten nämä vaihdot oikein menevät. Ihan turhaan hermoilin. Telineen sain autonkatolle sunnuntaina, vaihdot menivät siinä samaisella nurtsiläntillä, varustetaso oli just sopiva. Tosin tuo mun fillari on kyllä ihan onneton ja menee vaihtoon heti kun siihen on oikea hetki. Poljin ja poljin ja poljin. Kaupungissa mainio väline kruisailuun mutta joo, maantiekisassa näyttelin lyhytpylvään roolia… Meitä oli yhteensä yhdeksän ja minä se ainokainen noviisi. Keli oli lämmin ja järvivesi myös, avovedessä uinti on haaste sikäli, ettei ole uimahallin ratamerkintää apuna ja kroolatessaan ei uintilinja pysyy suorana joten hitaampa se on joka tapauksessa. Poijut piti löytää ja yhdessä mutkassa ilta-aurinko oli niin sopivassa kulmassa etten juurikaan nähnyt mitään. Eikä avovedessä oteta uima-altaan päästä potkua avukseen. Sieltä nousin toiseksi viimeisenä, uikkareiden päälle sortsit ja juoksuliivi ja kypärä päähän, pyörän kanssa juosten (ha-ha-ha, minun tapauksessani ”työntäen voimilla”) tielle. Siellä sekoilin hetken ja vaihdoin turhaan kevyen liikenteen väylälle mutta sillä nyt ajallisesti ei ollut väliä. Tietysti siinä pyöräosuudella jäin vihoviimeiseksi. Maisemat olivat kivoja ja en edes eksynyt tieltä. Toinen vaihto oli kannaltani todella nopea, kas kun minulla ei ollut pyöräilyvarusteita eikä kenkiäkään – minä vaan heivasin pyörän ja kypärän ja pistin juoksuun :). Eli pääsin omalle mukavuusalueelle, juoksin ihan hyvin ja lopetin kun lopetin toiseksi viimeisenä :).

300 m uintia, 9 ja jotain km pyöräilyä, 3 km juoksua 51:48. Erityisen tyytyväinen olen juoksuosuuteen, 3 km taittui pikkaisen päälle 13 minuuttiin joten huolimatta raskaahkosta pyöräilystä ja ”pumpulisista etureisistä” sain kyllä itseni hyvin liikkeelle.

TÄTÄ SIIS LISÄÄ!

Lauantaina juoksin helleolosuhteissa 10 km kisajuoksun. En parantanut, en. Ei ollut IMG_1796 (1)helppoa, ei. Kun koko kesä on ollut viileä ja muutenkin treenailen aikaisin aamulla, ei lämpökestävyys ole juurikaan kohdillaan. Joten viimeiset kilometrit meni ihan vaan hengen voimalla. Aika oli 55:56, eli suorastaan häpeällinen mutta silläkin sijoituin 12.sijalle naisten kisassa. Taisi muillakin olla lämpökestävyysongelmia.

Joten lämpökestävyystreeniä lisää ja sitä tuli sunnuntaina kun ajoitin pitkän lenkin alkavaksi klo 11, pidin vauhdin tasaisena kautta lenkin (6:22) ja kerrankin otin mukaan juomapullon. Kehä 3 varta pitkin Hämeenkylään lieppeille, Järvenperä ja Vanhaa Turuntietä ja Kirkkojärveä takaisin. Juomat tuli juotuksi ja hellelenkin jälkeen oli pakko otta puolen tunnin lepo mutta oli pirun hyvä treeniä.

Sellainen treeniviiko. Triathloniin on nyt selkeä suunta, syyskuusta alka uintitekniikkatreenit Kirkkonummen Gladius seurassa ja muutenkin, asialla pitää olla päämäärä ja suunnitelma. Tämä on kuitenkin lähinnä ensi kauden juttu, tänä vuonna keskityn toistaiseksi juoksuun, onhan minulla 1 puolikas ja 2 maraa vielä edessä joten ei passaa sekoilla ihan joka suuntaan.

Mitäs muuta viikosta – aloitin kahden uuden elämäntapamuuttajan kanssa ja lisäksi on muutama irrallinen ravintovalmennus meneillään joten puuhaa on. Saisi olla kyllä lisääkin, vuorokaudessa on ruhtinaalliset 24 h ja unelmatyötä tekee hyvin mielin  :).

Aurinkoista uutta liikuttavaa viikkoa kaikille!

Kiinteyttä ja lihaskuntoa PHA-treenistä

Viime viikolla tein ensimmäisen PHA-treeniohjelman. Kuntosalitreeniä sekin on ja oikein hyvää sellaista. Ja hyvin-hyvin sopivaa painonhallintaan.

Tähän väliin lyhyt oppimäärä laihduttamisen ja kiinteyttämisen erosta. Useasti kuulee, että ”minä en haluakaan laihduttaa vaan kiinteyttää”. Laihduttaminen tarkoittaa selkeätä painonpudotusta ja kiinteyttäminen taas tilannetta missä paino pysyy samana mutta rasvamassaa vähennetään ja lihasmassaa kasvatetaan tilalle. Eli jos haluat kiinteyttää, ei auta että käyt vaikka 6 kertaa viikossa kahden tunnin PK kävellylenkillä. Sinun on siis tehtävä jotain, että lihas saa aihetta kasvaa. Sinun on siis tehtävä lihaskuntotreeniä. Lajinomaisessa harjoittelussa on mahdollista tehdä myös sellaisia harjoituksia jossa on kiinteyttävä vaikutus, esim. juoksijalla porrastreeni ja polvennostojuoksu tai joku muu vastaava raskas harjoitusmuoto. Peruslenkki ei kiinteytä. Helpoin ja kokonaisvaltaisin olisi tehdä kiinteytymiseen tarvittava lihaskuntotreeni ihan kuntosalilla taikka vaikka kotiohjelmana – tietäen, että nyt rasitetaan lihasta, rikotaan sitä ja kasvatetaan uutta solukkoa rikkoutuneen tilalle. Eli tehdään sitä lihasta kadonneen (toivottavasti) rasvamassan tilalle.

Lyhyen oppimäärän kakkostunti tulee nyt saman tien. Jos haluat sekä pudottaa painoa että kiinteyttää, sinun on oltava monipuolinen harjoittelussa ja otettava totisesti huomioon se, miten, milloin ja mitä syöt. Kuntosalitreeniä yksipuolisesti tehdessään ja proteiinejä tankatessaan saattaa käydä siis myös näin, että kunto ja voimat kasvavat mutta kilot eivät katoa ollenkaan toivotulla tavalla. Eli prosessista on jäännyt pois tämä laihdutuspuoli. Rasva palaa, mutta ei tarpeeksi että painonpudotus olisi merkittävä ja vaaka näyttäisi iloisen pienempiä numeroita. Voipi käydä myös näin, että paino jopa kasvaa, nimittäin monelle on yllätyksenä pikku fakta, mitä tapahtuu proteiinille jota elimistö ei pysty käyttämään rakennusaineksi eli sitä saadaan yli tarpeen – (ja nyt minä korotan ääntä) – SIITÄ TULEE VARASTORASVAA!

Eli – PHA (periphereal heart action) harjoittelu voisi olla sellainen sopiva lihaskuntosetti yhdistelmään ”painonhallinta-kiinteytys”, kylkeen tietty ravinto-ohjelma taikka vähintään neuvot paremmasta syömisestä. PHA-harjoittelussa tehdään harjoitteet pattereina ja tahti on ripeä. Liikkeet pyritään valitsemaan näin, että peräkkäiset liikkeet kuormittavat kehon eri osia ja sydän joutuu työntämään vuoroin eri puolelle kehoa. Tahti on ripeä, vaihdot ilman mainittavia taukoja ja palautukset tulevat vasta patterista toiseen siirtyessä. Toki patterin sisälläkin on hetken palautusaika, mutta ei totisesti mitään ”hengailen tässä nyt 5 minuuttia”. Jos sellainen palautustauko patterin sisällä on pakko pitää, se kertoo minulle, että on palattava lähemmäs alkuasetelmaa ja kasvatettava kestävyyttä. Haasteaste tulee myös siitä, että tekniikka ei saa pettä missään vaiheessa. Hyvä tekniikka käy kaiken edellä, myös temmon. Eli PHA-harjoittelu sopii henkilölle, joka on kohtuullisen edistynyt, ymmärtää puhtaan tekniikan merkityksen, osaa seurata itseään ja on kohtuullisen hyväkuntoinen.

Esimerkkinä pari PHA harjoitusta live-elämästä.

CASE 1 – keski-ikäinen nainen, ylipainoa noin 20 kg, 3 kk kuntosaliharjoittelua paikkaharjoitteluna takana.

Lämmittely tavanomaiseen tapaan (kävelymatto, crosstraineri) 10 min

PHA HARJOITUS 3

Lämmittely tavalliseen tapaan, tee sen jälkeen muutamat liikkuvuusharjoitukset: kurotukset, hitaat kyykyt ja rangan taivutukset eteen-taakse.

I PATTERI
1. Juoksumatto/crosstraineri 2 min tehokasta yhtäjaksoista työtä, aeroobinen kynnys (120-130)
2. Askelkyykky 15 X 10 kg
3. Pystypunnerrus vuorotahtiin 15 x 5 kg
4 KERTAA KOKO PATTERI TEMMOLLA LÄPI, VAIKKA TEETKIN NOPEAAN TAHTIIN, TEKNIIKASTA EI SAA LIVETÄ. Kertojen välissä pikku hengähdystauko.

II PATTERI
1. Lattiapunnerrus 10 kertaa, polvinojassa
2. Vipunosto seisten sivulle 15 x 3 kg
3. Vatsarutistus pallolla 10 kertaa
4 KERTAA KOKO PATTERI TEMMOLLA LÄPI, VAIKKA TEETKIN NOPEAAN TAHTIIN, TEKNIIKASTA EI SAA LIVETÄ. Kertojen välissä pikku hengähdystauko.

III PATTERI
1. Tasakyykky käsienheilautuksella 15 kertaa
2. Pikkulinkku matolla 10 kertaa
3. Ojentajasuoristus pään päällä 15 x 6kg
4 KERTAA KOKO PATTERI TEMMOLLA LÄPI, VAIKKA TEETKIN NOPEAAN TAHTIIN, TEKNIIKASTA EI SAA LIVETÄ. Kertojen välissä pikku hengähdystauko.

Jäähdyttely tavalliseen tapaan, mieluusti kävelymatolla, venyttely.

CASE 2. – keski-ikäinen mies, ylipainoa vielä noin 25 kg, toinen PHA setti. Hakee treeniltä ”että tuntuu”.

Lämmittely tavalliseen tapaan (kävelymatto), tee sen jälkeen muutamat liikkuvuusharjoitukset: kurotukset, hitaat kyykyt ja rangan taivutukset eteen-taakse.

I PATTERI
1. Juoksumatto/crosstraineri 2 min tehokasta yhtäjaksoista työtä, aeroobisen kynnyksen molemmilla puolilla (120-130)
2. Askelkyykky 15 x 10 kg
3. Pystypunnerrus vuorotahtiin 15 x 5 kg
4 KERTAA KOKO PATTERI TEMMOLLA LÄPI, VAIKKA TEETKIN NOPEAAN TAHTIIN, TEKNIIKASTA EI SAA LIVETÄ. Kertojen välissä pikku hengähdystauko.

II PATTERI
1. Lattiapunnerrus 10 kertaa, polvinojassa
2. Vipunosto seisten sivulle 15 x 3 kg
3. Vatsarutistus pallolla 10 kertaa
4 KERTAA KOKO PATTERI TEMMOLLA LÄPI, VAIKKA TEETKIN NOPEAAN TAHTIIN, TEKNIIKASTA EI SAA LIVETÄ. Kertojen välissä pikku hengähdystauko.

III PATTERI
1. Tasakyykky käsienheilautuksella 15 kertaa
2. Pikkulinkku matolla 10 kertaa
3. Ojentajasuoristus pään päällä 15 x 6kg
4 KERTAA KOKO PATTERI TEMMOLLA LÄPI, VAIKKA TEETKIN NOPEAAN TAHTIIN, TEKNIIKASTA EI SAA LIVETÄ. Kertojen välissä pikku hengähdystauko.

Jäähdyttely tavalliseen tapaan, mieluusti kävelymatolla, venyttely.

Patterin tarvittavat välineet kerätään patteripaikalle jo valmiiksi, patterin sisällä ei ole tarkoitus etsiä ”kadonnutta levypainoa”. Suunnittelin patterit myös niin, että siirtymiset ovat helppoja ja lyhyitä, siinä on otettava siis huomioon kyseisen kuntosalin ominaisuudet ja kaluston sijoitus.

Painot ovat siis just sellaisia kun kyseinen asiakas niitä tarvitsee ja elimistölle sopii. Miesasaikas on olkapäävaivainen vanhan urheiluvamman takia .  Ylipäätä, kun PT tekee ohjelman, hän ottaa huomioon asiakkaan erityispiirteet ja suorituskyvyn sekä hänellä on takataskussa se ”minulla on sinulle vaihtoehto”-lause jos joku harjoitus ei mene maaliin.

Koska tarkoitus on päästä maaliin :).

Huom. Editoitu 16.6.2016 (toisen casen lisäys).

Pikainen viittaus eilisen mehikasvistooriin…

Kaktus lähti levolla ja parilla strepsilsillä :). Lepo – se on oikea ihmelääke! aurinko

Joten aamulenkki aurinkossa on jo tehty, 10,5 km peruslenkki meni mukavasti tuntiin. Joten jos vaan maltan olla järkevä Leppävaaran 10 km kilvassa, voin hyvin päästä tavoitteeseen, eli 51 minuutiin.

Nyt muihin juttuihin. Kaunista ja lämmintä elokuun päivää kaikille meille!

Kaktus kurkussa!

Yhtä hyvin tämän blogin otsikko voisi olla ”EI OLE SUUTARIN LAPSELLA LAITTAA KENKIÄ JALKAAN”.

Sain siis eilen illalla kaktuksen kurkkuun. Edellisestä mehikasvista onkin aikaa muutama vuosi. Kunnolla olin kipeä ehkä 2010, siis ihan saikkukipeä. Ja nyt hankkimani kaktus on pieni ja siinä on muutama yksittäinen piikki. Isompi ongelma on väsymys. Siis sellainen pikkuväsymys joka jäytää ja jarruttaa tekemisiä. Sellainen, jossa pilipalipäivää on vaikea handlata ja pitää alkaa asioita laittamaan paperille, erityisesti kun niitä erilaisia langanpätkiä on monenlaista ja ei voi keskittyä yhteen tekemiseen kerrallaan.

Viime viikko oli melko täynnä. 6 päivää töitä, 5 omaa treeniä ja normaalit runners logicpienyrittäjän arkijutut päälle. 14,75 h työvuoron päätteeksi 5,5 h unta ja sitten 21 km lenkki. Tämähän on mustavalkoinen karikatyyri juoksijan elämästä – tunnen olevani väsynyt, menen lenkille… Lenkki piristää, endorfiinit pääsevät hetkeksi voitolle, noutajasta ei ole tietoakaan. Ikävä tosiasia on, että se on vaan jemmassa. Jemmassa joka on kuorrutettu dopamiinilla, serotoniinilla ja melatoniinilla. Jemman nimi on ”minä jaksan, jos minä haluan”.

Omaa kehoa pitää oppia kuuntelemaan. Opetan tätä mantraa asiakkailleni, mutta en ole kunnolla oppinut sitä itse. Koska minut on luotu sellaiseksi ja minä olen liikuntariippuvainen. Juuri tänään erään asiakkaani/ystäväni kanssa naurettiin puhelimessa, että minä saarnaan hänelle ruokarytmityksestä työpaikalla ja valmistautumisesta ns. ”ruokakriiseihin”, hän taas siitä, miten minä en malta levätä. Oma hyvä yleiskunto (fitness-tasolla) kuitenkin antaa niin paljon anteeksi kaikelle stressille, etten juurikaan wellness osastosta pois pääse silloinkaan, kun en ehkä koe kympin päivää. Nyt on reservit, kuvabalanssi hiukan kallistunut sicknessin suuntaan, mutta matkaa illnessiin on vielä pitkä.

Tämä oli lyhyt oppitunti hyvinvointireservistä. Jos reserviin on kerätty hyvää oloa ja kuntoa, on helpompi pysyä elimistön stressitilanteessa kuitenkin toimintakuntoisena. Et ole ehkä parhaimmillaan, mutta handlaat sen. Et ainakaan valu ihan pohjamutiin. Tässä piileekin urheilijan/aktiivikuntoilijan sudenkuoppa. Jos jalat vaan kantaa, on pyrkimys ulos ja treeniin. ”Jos nyt kävelen vaikka sen muutaman kilometrin. Ihan vaan pikkuisen”. PT:n pitää tunnistaa asiakkaan tyyppi. Osat ovat sellaisia että kun sanot, tänään lepäät ja liikut vaan arjessa – sitten se tarkoittaa sohvalla lepoilua. Toiset taas lähtee tekemään PK lenkkiä ihan muina miehinä koska liikkuminen on osa päivärytmiä: ”Eihän sauvakävely ole treeniä, eihän?”

Minä pidän nyt parin päivän treenitauon, lähden aikaisemmin nukkumaan, koetan venyttää yöunia seitsemään tuntiin ja yritän tuon kasvin saada kurkusta pois ja taltutetuksi väsymyksen. Arki sujuu samalla tavalla, töissä jaksan käydä. Minulla on lukukierroksessa Voita itsesi kirja, eli Triathlon-opus. Siinä onkin lukemista – olen nyt tehnyt päätökseni ja ensi vuonna osallistun kesäkuussa Vanajanlinnassa sprinttikisaan (750 uinti, 20 km pyöräily, 5 km juoksu). Eikä tämä edes tunnu miltään ylivoimaiselta!

Ai niin, valmistujaislahjaksi itselleni ilmoitin itseni Vantaan Maratonille 10.10.2015 , sitä pidetään nopeana kisareittinä, josko hieman tylsänä. Maran reitti juostaan 4 kierrosta tasamaata. Jos joku tätä moittii tylsäksi, sopii miettiä Peräkylän Ponnistuksen Masokistin unelmaa – 100 km kestävyysjuoksua, joka juostaan alle 2 km reitillä, kierroksia tulee kasaan 51 ja hiukan vielä päälle. Tässä tehdään tylsyydestä jo taidetta ja viihdettä! Osallistujamäärä on jo muuten täynnä.

kaktusPitää olla tavoitteita vaikka onkin väliaikaisesti kasvi kurkussa!

Eräs etappi on lopuillaan, minulla ja hänelläkin.

Minun nykyinen opiskelu-urakkaani alkaa olemaan lopuillaan. Ylihuomenna on näyttökoe ja sitten parin viikon sisällä hiukan isompi ja vaativampi lisenssikoe. Ja harjoitusasiakkaastani lähetin opinahjoon raportin tänään aamulla.

Yksi etappi on siis loppumetreillä. Ei koko matka. Minulla alkaa syksyllä varsinainen ravintovalmentajakoulutus ja asiakkaani jatkaa enemmän omaehtoisesti, minä jään tukemaan sivusta mutta en niin paljon höngi niskaan kun nyt tein.

Ja tässä vaiheessa olkoot sanottu, että minulla on asiakkaani lupa käyttää hänen yksilövalmennusta blogikirjoituksen aiheena ja kuvituskuvakin on hänen sunnuntailenkistä jonka hän minulle illustraatioksi lähetti.sports

Yhteenvetona – G selviytyi mainiosti. Teimme ensimmäisen kuntotestin 3.huhtikuuta ja nyt toisen 21.heinäkuuta, eli välissä oli 3,5 kuukautta. Varsinaisen ravinto-ohjauksen hän sai vasta kesäkuun alussa, joten näiden kanssa olimme hiukan jälkijunassa. Syy oli hyvin yksinkertainen, minulla ei ollut ennen PT4 jaksoa työkaluja yksityiskohtaiseen ohjeistukseen joten menin ennen sitä yleispätevillä neuvoilla terveellisestä ruokavaliosta ja rytmityksestä. Mietinkin, olisiko ollut painonpudotus isompikin jos olisin heti päässyt purkamaan ruokapäiväkirjaa atomeiksi vai olisiko ollut liikaa muutosta yhdelle lyhyelle ajanjaksolle? Ehkä tämä olikin hyvä juttu? Joka tapauksessa, kesäkuun alun jälkeen joka tapauksessa G muutti melko paljon ruokatottumuksia.

G:n tavoitteissa luki huhtikuussa seuraavat kohteet: ”painonpudotus, yleisen lihaskunnon kohentaminen, kestävyyskunnon parantaminen, stressinpurku, lihastasapainon parantaminen”. Voisin sanoa, että saimme sen kaiken mitä maltillisesesti tehtynä oli saatavissa. Painoa tippui 6,8 kg, rasvaprosentti laski 4,9%-yksikköä, painoindeksi tipahti 35,4:stä 32,6:een, viskeraalirasvaa vähentyi 137:stä 116,2. Ja verenpaine vähentyi 140/90:stä 122/76:een. Näillä numeroilla ei voiteta Suurin Painonpudottaja titteliä mutta näillä numeroilla perustetaan parempi loppuelämä – vailla elintasosairauksia kuten verenpainetauti ja kakkostyypin diabetes joka oikeasti jo koputtelikin G:n ovelle.

Oli yllättävä, että tuon pudotuksen ohella G pystyi pitämään kiinni lihasmassasta ja jopa kasvattamaan sitä hitusen. Yleensä siis pudotusvaiheessa katoaa lihastakin suhteessa 2:1. Eli kuntosalitreeni on ollut tarpeeksi tehokasta ja ruoasta saatu juuri oikeat ainekset lihasmassan ylläpitoon ja kasvuun. Kuntosalia oli ensimmäisessä 8 vko lukkarissa 1 kertaa viikossa ja toisessa lukkarissa 2 kertaa viikossa. Tarkoitus on nyt tästä eteenpäin muuttaa voimatasoa perusvoimalle.

Varsinaisesta kuntotestistä vielä. On äärettömän yllättävä ja palkitseva, miten muutamassa kuukaudessa entinen nolla-tulos muuttuukin kertaheitolla, luokkaa-pari ylemmäs. G ei pystynyt huhtikuussa tekemään ainoattakaan vatsalihasliikettä hyväksyttävästi, nyt niitä meni 30 sekuntiin 14 tsibaletta. Ja kahdeksasta testikyykystä kehittyi 18. Punnerruksia tuli hänelle nyt 9, kun niitä ennen oli 4. Mutta sanotakoon, että tuo punnerrus on keski-ikäiselle naiselle äärettömän vaikea – en minäkään niitä kovin monta yli kymmenen pysty tekemään… Summa summarum, tulipa todistetuksi, että kyllä sohvaperuna pystyy jos tahtoa, motivaatiota ja ohjetta on ja jaksaa tehdä sen työn. Koska työn teki G, en minä. Minä olin vaan mukana.

Minä olen mukana tulevaisuudessakin. Supporterina. Toivon, että G tiedostaa, että tämä ei ollut projekti joka nyt on viety läpi vaan oikeasti vaan alkusoittoa terveelle loppuelämälle. Työ on edelleen stressaava ja makeanhimo iskee kuin moukari ja välillä laiskottaa – mutta nyt hänellä on avaimet. Ja minä olen iloinen hänen puolesta. Ja myös omasta puolestani. Koska me onnistuimme muutoksen alullepanossa.

Elämäntapamuutos – se on prosessi, ei projekti. No, olkoot sitten projekti, mutta sitten se on erittäin pitkäkestoinen projekti. Ennen kun opituista vääristä tai haitallisista tavoista opitaan pois ja omaksutaan uudet tavat jo rutiinin tasolla, menee helposti vuosi. Elämäntapamuutos koostuu pienistä muutoksista, ei isosta ”kertaheitolla kaikki uusiksi” -rytäkästä. Elämäntapamuutos on pientä puurtamista, tietoisten valintojen muuttamista automaatioksi. Minkä leivän valitsen kaupassa, mitä syön aamiaiseksi, kävelenkö portaat, katsonko töllöä, menenkö someen. No, ehkä minä menen nyt liian pitkälle tuon somen kanssa, en siis kiellä keneltäkään Facea…:) Mutta olen sanomassa, että jos muutoshalu on itsestään lähtevä, onnistuminen ei ole vaikea (vaikka ei tule ilmaiseksi). Taas muuttuminen jonkun muun syyn takia on melko mahdotonta. Siksi PT:n lahjakortti ylipainoiselle siipalle voi olla hyvä ensisilmäyksellä loistoidea, mutta lopputulos on 50:60 jos sitäkään. Jokatapauksessa, lahjakortti kauneushoitolaan tuo siinä tapauksessa enemmän iloa…

Ensi viikolla me menemme G:n kanssa hölkkämään 5 km. Se on kuulkas pitkä matka se :).

Miksi kilpailemaan? Ja mihin?

IMG_1730Minä olen keskinkertainen juoksija jos huipulta tarkistetaan. Se on kristallinkirkas totuus eikä se siitä paranne. Minä kuitenkin kilpailen, eli olen kilpakuntoilija. Miksi ihmeessä, joskus kysytään. Miksi ei, vastaan minä. Jos juoksusi on tavoitteellinen edes jossain määrin, on hyvä välillä käydä ottamassa mittaa, pääasiallisesti kuitenkin itsestään. Kisatilanne on kisatilanne. Tiedän muutaman harrastusjuoksijan jotka treenaavat kovaa, juoksevat paljon mutta eivät mene kilpailemaan muiden kanssa koska pelkäävät jotain. Ehkä selän takana on joku epäonnistuminen (omasta mielestä), keskeytys taikka muuten epävarmuus omasta sijoituksesta. Ikään kuin sillä olisi harrastustasolla mitään isompaa väliä. Ketään (ulkopuolista) ei kiinnostaa, onko puolimaratonaikasi 1:58 tai 2:12 – paitsi itseään se jaksa kiinnostaa kovasti. Ja perheenjäseniä ja tuttuja, kunhan muistat ettet rasita niitä ihan tolkuttomasti juoksujuttujesi kanssa… Elämässä siis on muutakin kun lenkkeily.

Oli miten oli, minä kilpailen. Ja eri matkoilla. Minussa on hitosti kilpailuviettiä. Minä pidän siitä, kun selät tulevat vastaan. Ja nautin, kun loppukirissäni on vielä voimaa. Minä jaksan – ja tämä on paras palkinto! Minulle on merkitystä, monesko olen omassa ikäryhmässä ja yleiskilpailussa. Kilpailussa pistät suoritukseesi sen kaiken mitä sinulla on, myös sen henkisen puhdin, jota et harjoituslenkillä tarvitse. Tietty jossain kohdin pitkää matkaa tulee ajatus ”Mitä helvettiä minä taas täällä teen”, mutta lopussa kiitos seisoo. Omat lempparini ovat sellaiset jossa on tarpeeksi osanottajia, ettei ryhmä vallan hajaannu. Eli löytyy niitä jäniksiä, joita sitten tavoittaa. Niitä, ketkä ovat sinua parempia. Muutama vuosi sitten Espoon Rantamaratonilla olivat lähdöt silleen fiksusti, että puolikkaan juoksijat päästettiin matkaan pari tuntia myöhemmin, joten kun juoksureitit yhdistyivät, oli näitä tuoreita jäniksiä jotka olivat taivaltaneet vasta 10 km sinun 30 tilalla – siitä sai yllättävästi uuttaa puhtia. Taas näissä pitkissä ”kyläkilpailuissa” on ongelmana että pieni väkimäärä hajaantuu niin pahasti, ettet edes näe ketään alkukilometrien jälkeen. Eikä syy ole se, että olisit niin hyvä ja juoksisit ekana :). Silloin auttaa vaan päättäväisyys ja tiukka omasta suunnitellusta vauhdista kiinnipito. Kyllähän se maali aikanaan vastaan tulee.

IMG_1728Eilen tuli juostuksi kauden toinen puolimaratoni. Ihan hyvällä tuloksellani 1:58:03 mikä ei ole ennätykseni, mutta tässä vaiheessa pitää muistaa, etten ole enää kolmekymppinen. Sanotaan, että neljänkymmenen rajapyykin jälkeen ei pysty enää parantamaan tulostaan. Minulla on siitä jo 7 vuotta. Olin kuitenkin omassa ikäryhmässä  kolmonen, hajaantuminen oli melkoinen, ikäryhmäni ykkönen oli Saila Katajainen joka juoksi tuloksen 1:36:46 mihin minä en pääse ikinä :). Ei ikinä. Vaikka kuinka minä treenaisin. Mutta se ei ole pointti. Minä olen messissä. Ja pointti on olla messissä vielä 10 ja 20 vuoden jälkeenkin. Tapasin Ateenan puolimaratonilla erään jenkkirouvan, joka oli ikäryhmässä N65 ja pirteästi pisteli menemään tämän juoksun johonkin kahteen ja puoleen tuntiin, eikä tehnyt tiukkaa. Se on päämääräni.

Näistä kilpailuista vielä. Aina on joku peruste, miksi jonnekin hakeudutaan tai sitten IMG_1740ei. En hakeudu naisten kympille, koska en halua maksaa kaikesta siitä ulkopuolisesta kilkkeestä – rytmiryhmistä, ruusuista ja mainoskrääsästä, jota en tarvitse. En hakeudu väriestejuoksuihin ja hupi-estekilpailuihin, koska en halua ryömiä mudassa ja muutenkin, juokseminen on minulle hiukan totisempaa puuhaa. Mutta hakeudun mieluusti semi-isoihin kilpailuihin, erityisesti seurojen järjestämiin jossa porukat tekevät itse ja talkoohenkeä voi koskettaa kädellä. Esimerkiksi eilinen oli Sporttiveteraanien järjestämä. (Voisin itsekin kohta sellaiseksi ryhtyä :).) Näissä kilpailuissa harvemmin näkee ”varustekilpailua” ja juhlahumu on sellainen kotoinen. Ja arvopalkinnot ovat itse kudottuja sukkia, pipoja ja muuta sen sellaista. Tuusulanjärven maratonilla voitin ylisuuret liukuesteet – kaiketi armeijan ylijäämiä koska lähtö ja maali on varuskunnan alueella. Ja kisakeitto myös varuskunnan keittiöstä. Näissä vallitsevana tunnelmana on aina ”LEPPOISA”. Suosittelen lämpimästi!

Sitten nämä isommat ja arvostetummat. Kuten maratonit. Joihinkin on tunneside, kuten Turun Paavo Nurmen Maratoniin. Espoon Rantamaratonista olen tykännyt, varsinkin alun ruuhka-ongelmat ratkaistiin vaihtamalla reittiä. Helsinki City Marathon on kiva myös vaikka mitään isoa hinkua minulla sinne ei ole – onpahan lähellä. Ateenan Klassinen oli tänä vuonna suunnitelmissa mutta lähdenkin Istanbuliin, Ateena ei nyt juurikaan innosta ihan urheilun ulkopuolisista syistä. Jotkut ovat tunnettuja nopean reitin takia, esim. Vantaan maraton, joka juostaan sopivasti lokakuussa – varmasti ei ole liian lämmintä. Sitä olen nyt pohtinut koska haluaisin kuitenkin kokeilla aikaakin täysmaralla. Istanbulista on jo nimittäin tiedossa, että alkuruuhka on mittava, kun 10 km, 15 km ja maratonin juoksijat lähtevät kaikki yhtä aikaa ja etelän tapaan suinkaan kaikki 2-istanbul-v-obenjärjestelyt ei ole meille niin itsestään selvässä ”ordnungissa”. Mutta hei, juosta Aasiasta Eurooppaan – kyllä siinä varmaan muutama iPhone kuva tule otetuksi :). Joten se on sellainen turistireissu. Oikeastaan odotan innolla, olen käynyt Turkissa pari kertaa rantalomalla, mutten koskaan Istanbulissa. Pitänee vähän tutustua asiaan etukäteen, että saa reissusta paljon irti.

Eli kilpailuun voi mennä monesta syystä. Ja onneksi niitä on joka lähtöön. Hyvä vaan, kun nämä kaupalliset massatapahtumat saa liikkeelle näitäkin, joilla ei tavoitteellisuus ole se pääasia, vaan ”fun”. Minun fun on kilpailuvietti ja yksinäinen tekeminen ja kokeminen, toisen fun taas ryhmäjuoksu hassuissa puvuissa.

Kunhan liikumme!

Kiinnostaako terveyteni minua?

Tässä on vaan yksi vastaus, kiinnostaa. En ole kuolematon ja totuus on, että minulla on elämästäni enemmän selän takana kun edessä. Haluan kuitenkin tehdä asioita, kokea elämyksiä – elää täysillä. Muun muassa juosta kilpaa, ottaa haasteita vastaan ja nauttia omasta elämästä. Se, millainen on minun loppuelämäni, on vaan minun päätettävissä. Paitsi tietysti jos jokin ulkopuolinen sairaus tai tapaturma iskee mutta uskon vahvasti, että silloinkin hyvä peruskunto auttaa roimasti eteenpäin kuntoutuksessa. Minä käsitän tämän homman näin, että luoja on meille antanut jotain mistä meillä pitää hyvää huolta. Järkevänä aikuisena teen sen ja minussa on kyllä tietyntyyppistä paloa myös jakaa ja innostaa ja paasaa tätä sanomaa. Liekö sitten hyvä vai huono asia…

Joten tietysti minä olen tavallaan sokea. Kun näkee jonkun asian omasta mielestä kristallinkirkkaana, ei voi käsittää miten muut haparoivat pimeydessä. Näin kuvainnollisesti. Suurin osa kaveripiiristäni on kyllä ihan kartalla. Olemme siis kuitakuinkin kaikki ihan tavallisia keski-ikäisiä. Naisilla on asiat suhteellisen mallillaan – joku harrastaa vatsatanssia, toinen kävelee työmatkat, kolmas liikkuu maastossa koirineen. Siis sellaista ihan normaalia arkista liikuntaa. Ei siis kilpakuntoilua eikä viisipäiväistä harjoitteluviikkoa. Vaan ihan tavallista. Eikä ruokatottumuksissa ole mitään isompaa sanottavaa, ihan normaalia arkista kotiruokaa. Tietysti minä nyt viilaisin ehkä jotain, mutta se olisi nipottamista. Mutta nyt olen törmännyt myös toisenlaisiin arkkityyppeihin. Esimerkiksi tyyppiin joka luetteli minulle ylpeänä kaikki ne taudit mitä hän on onnistunut hankkimaan. Ja tyypin, joka ammattikuskina on saanut itselleen mittavan kyfoosin jossa oikeasti näkee, että selkälihakset ovat koko ajan venytyksessä ja samalla rintalihakset ja suora vatsalihas lyhentyneet. Ei harrastaa liikuntaa, harkitsee hierojaa. Ja tyyppiin joka kertoi tehneensä jäniksien kanssa sopimuksen että ne syö rehut ja hän lihan. Tosin, tänne on kirjattava samantien remarkki, että tämä kaveri kävi kuukausi sitten sydärin jälkeen pallolaajennuksessa ja kuulemma sopimus pitkäkorvaisten kanssa on rauennut. Mutta hei, tarvitaanko me tosiaan näin kamala herätyskello, että järjen ääni voittaisi?  Sitten jokainen meistä tuntee näitä viiskymppisiä, joilla on alkava kakkostyypin diabetes ja kohonnut verenpaine ja kymmenessä vuodessa tullut vähintään 10 kiloa lisää. Huolestumisen tilalla (?) he nauravat, kertovat jotain ”vararavinnosta pahojen päivien varalle” ja ”pelastusrenkaista” ja suunnittelevat seuraava grillijuhlaa. Tarjosin tässä taannoin tempauksena ilmaista kehonmittaustapahtumaa taksikuskeille ja sain vastauksen, että heitä ei totisesti kiinnostaa. Kaverit, kellä tuskin tulee täyteen päivittäin 10000 askelta. Ja joille näin yleisesti ottaen pullakahvit maistuvat…

Olenko minä ilonpilaaja? Kentien jonkun mielestä. Huomaan kyllä kun joskus ihmiset kiusaantuvat kun otan nämä asiat puheeksi. Onhan nämä asiat tiedossa, ”tarttis tehdä jotain”, mutta kun se on epämiellyttävä.  Opettelenkin tässä jarruttamaan omaa intoani ja suhtautumaan pehmeämmin. Minä olen ehkä joskus hieman jyrkkä. Joten tietoisesti opettelen kertomaan pienistä muutoksista joita voi toteuttaa vaivihkaa. Aktiivisesta elämästä. No, vähintäänkin aktiivisemmasta :).

Ei sen puoleen, kyllä itsekin välillä joudun pohtimaan päivittäistä arkiliikuntaa. Erityisesti näinä päivinä, kun teen istumatyötä eli kirjoitan paljon tai suunnittelen ohjelmia tai muuta vastaava. Tai ajan autolla. Tai olen luennoilla. Siis nämä päivät jolloin istun paljon. Minulla on käytössä Polar M400 jota käytän myös aktiivisuusmittarina. Normipäivinä, jolloin en ole kahlittu istuma-asentoon, saan kepeästi täyteen noin 150 – 200%, päivinä jolloin treenaan itse ja kenties lenkkeilen asiakkaan kanssa, menee tasot reippaasti yli 300%. Mutta esimerkiksi luentopäivänä, jolloin minulla ei ollut aamulla aikaa käydä salilla, jäin 60% ja sain peräti 3 passiivisuusleimaa. Ja reissupäivänä, jolloin istuin 4 tuntia autonratissa ja loput tein suunnittelutyötä – sama homma. Leimoja tuli tosin vaan kaksi, automatkan ajalta. Muuten harrastin tätä ajoittaista ylösnousemista ja jaloittelua sisätiloissa. Ajatella, minä sentään ulkoilen koirien kanssa päivittäin (mainittakoon että he ovat hiiiiiiiitaaaaaaitaaaaa…).

Minulla tämän ajoittaisen liikkumattomuuden kuitenkin korvaa keskimääräinen todella reipas liikkuminen, joten en tee siitä itselleni ongelmaa vaan tiedostan sen ja korvaan sitä muina päivinä. Mutta ihminen joka elää jokapäiväistä pakotettua istumaelämäämme, 7 päivää viikossa, 53 viikkoa vuodessa, vuosi toisensa perään. Ei ihme, että kilot kertyy, hartiat lysähtää kasaan, pakarat häviää ja luut haurastuu. Plus muut herkut kuten jatkuva pikku tulehdustila elimistössä, sydänverisuonitaudit, diabetes sun muut itse hankitut taudit.

Kyllä me olemme niin vihollisia itsellemme kun näin päästämme itsemme rappeutumaan. Nyt minä lopetan tämän yleispätevän paasauksen. Sainpa sanotuksi ja helpotti :).

lenkille lähdössä