Vuosi lähenee loppuaan, välitilityksen aika on käsillä.

Takassa loimuaa, ulkona on syvä pimeys – on lauantai aamu ja kello on jotain seitsemän luokkaa. Valoisaan aikaan on vielä tovi – pimeässä minua ei ulos liikkumaan saa, valitettava kyllä. Vaikka mielentila on tavallaan päätöksentekokysymys ja kuulemma Norjan Tromssassa paikalliset eivät juurikaan pitää pimeää kautta koettelemuksena vaan odottavat innoissaan talvisia harrasteita ja hämärää tunnelmaa. Noh, talvisia harrasteita vastaan minulla ei ole mitään – vaikka hiihto ei ole ykkössuosikkini, valoisa lumi ja pirteä pakkanen sopivat mainiosti menuseen kuten myös löysät kävelylenkit koirineen metsässä, mutta tuota hämärää tunnelmaa en kaipaa kun korkeintaan lauantai-iltaisin klo 18 ja 22 välissä. Eikä sitäkään välttämättä joka viikko…

Viime viikolla uutisoitiin Kaisa Lehtosen suunnitelmista a)vaihtaa valmentajaa ja b)vaihtaa maisemia. Molemmat ovat hyvin ymmärrettävissä, erityisesti maisemien vaihdos. Ei ole ollenkaan yhdentekevä, millaiset ovat harjoittelumaastosi ja harjoittelukelisi. Ja kuinka pitkä tai lyhyt on kausi. Jos kausi on 3 kuukautta, onhan se hemmetin lyhyt. Kuntoilijatasolla ei sellaisia mahdollisuuksia (yleensä) ole, joten harjoituskalenteriin mietitään sopivaa ylläpitävää ja oheisharjoittelua sekä kuntoperustan vahvistamista. Oikeastaan minusta tuntuu, että tuo perinteinen jako peruskunto-, valmistelu-, kilpa- ja ylimenokauteen on ihan säästä ja vuodenajoista johtuva keinotekoinen juttu. Jos meillä olisi 12 kk valoisaa, kohtalaisen kuiva ja mukavan lämmintä, tuskin kestävyystyypit sisätiloissa trainereilla istuisivat tai loskassa sauvakävelyä harrastaisivat.

Oma kisakauteni pidentyi kun käväisin viime kuun puolessavälissä kipaisemassa Ateenan maratonin, sen ns. aidon ja alkuperäisen. Edellinen sellainen oli minulla vuonna 2014 ja sen tulosta pystyin lopputuloksella 4:12 parantamaan 21 minuuttia (tästä faktasta voi olla monta mieltä). En kuitenkaan omaa parasta maratonisuoritusta fiksannut, se jäi edelleen siihen 4:07. Olin oma ikäryhmän 58:s 350:sta eli kohtuullisesti paremmalla puolella :). fb1Iloinen mieli jäi siitä, että loppuni oli vahva, pystyin hyvin viimeiset 5 km loppukiihdyttämään. Harmituspuolelle jäi, että vasen polveni kipeytyi puolessavälissä joten en pystynyt juurikaan hyödyntämään alamäkiä ja jäin kisan jälkeen juoksutauolle. Tässä onkin analyysin paikka: mitä olisin voinut tehdä välttääkseen tuon rasitusvamman? Nimittäin tässä iässä ei ole oikein aikaa näille vammoille – joten tehokkaampi keino olisi ehkäisy. Se koneiston optimointi ennen suoritusta. Kengäthän minulla oli inasen liian kevyet asfalttimaraan ja osasin kyllä odottaa lantion rasittumista mutta eipä se sitten näin mennytkään. Minun oikea lateraalilinja on hieman kireä kautta linjan, erityisesti reiden oikea ulkosyrjä ja tämä epätasapaino kostautui vasemmassa polvessä johon siitä syystä kantautui enemmän rasitusta. Puolimaratonilla en tätä olisi edes pahemmin noteeranut, mutta kun kokonaiskilometrien määrä on jäänyt muun harjoittelun valossa hieman alhaiseksi, sitten tämä 42,2 olisi ehkä vaatinut kalvojen manuaalisen käsittelyn ammattilaisella – minun omat keinot jäivät hieman köykäisiksi.

On se vaan näin, ettei suutarin lapsella ole aina laittaa kenkiä jalkaan. En sitten pidänytkään kun viikon taukoa ja Säijässä kun olin seuraavana viikonloppuna – oli aikaa hieman pidemmälle lenkille, meninpä juoksemaan sellaista 15 km lenkkiä. Missä järki? No kateissahan se oli. Seuraavana päivänä vielä 10 päälle, siitä tosin 6 meni kävelyksi kivun takia. Nyt minä sitten kasvatan maltillisesti kilometrejä, kuuntelemalla kehoani. Koska minä tarvitsen näitä kilometrejä ihan kipeästi – minun pitää opettaa elimistö taas tasapaksuun iskutukseen. Helmikuun alussa on Porin sisähallimara johon haluan mukaan, vetämään 105 täyttä kieppiä. Sopivat +17, huolto aina 400 m väliin ja mentaalista rasitusta just sille sopivasti neljäksi tunniksi. Moni frendi sanoo, että todella tylsät 105 kieppiä mutta eihän 10 stadionikierrosta ole paljon, eihän? Noh, niitä on vaan 10×10 ja muutama irtonainen päälle. Eikä tarvi edes lukua pitää, tulostaulu sen kertoo. Voi laittaa aivot narikkaan ja puksuttaa menemään. Hyvä mentaaliharjoitus ensi vuoden Tahkon täydenmatkan kisaa varten. Siellä kun neljä tuntia on lyhyt aika…

Se välitilitys. Vuosi 2016. Yhteenvetona: ammattillisessa kehittymisessä tein ison harppauksen eteenpäin eikä matka lopu. Jo tammikuussa jatkuu opiskelu Vierumällä triathlonvalmennuksen parissa.  Omat urheilulliset tavoitteet tuli saavutetuksi, sain kelvot pohja-ajat kaikkiin lyhyempiin matkoihin, paransin puolimaratonin tulosta ja juoksin hyvän maratonin hieman huonolla kalustolla… Työtilanne on kohtuullisen hyvä ja kevään kalenterissa on jo muutamat juoksuryhmät sekä muuta sekalaista. Ainahan muutama pettymys mahtuu matkalle mutta tämä on ihan normaalia. Se joka tekee, ottaa aina myös epäonnistumisen riskin. Taas jos et tee yhtään mitään, et ota mitään riskiä, ei myöskään onnistumisen riskiä!

Ystäväni Marjan tokaisu ”espoolaisrouva löysi uuden harrastuksen” on kehittynyt muottiin ”espoolaisrouva on ihan tosissaan eikä loppua näy”…

kaannos

 

 

 

Ilo on puolellani!

Viikko takaperin pitämästäni huoltoworksopista sain sentyyppista palautetta asiakkailta että puhtia tuli rutkasti lisää ja näin seuraava tilaisuus onkin jo varattu la 3.12.16 klo 13:15 eteenpäin ja alustavasti jatkoa tulee olemaan myös muualla kun Kauniaisissa (mutta siitä myöhemmin kun aikataulu varmistuu).

2-hyvaolo

Ja ensi maanataina 7.11.16 klo 18:00 Tapiola kirjastossa ”Lihaskuntoharjoittelun ABC aloittelijalle” . Olen hieman muokannut tuota luentoa nyt viikonloppuna ja näin sinne on lisätty pari esimerkkiohjelmaa, yksi näistä olkoot lisätty tänne illustraationa jos vaikka jollekin on siitä suoraa hyötyä. Neuvon kuitenkin, että joku osaava opettaisi tekniikat, väärin tehdystä voi olla enemmän haittaa kun hyötyä…

img_4395-2

Oikeastaan ei nyt sen enempää, ulkona on mainio keli lähteä koirineen maastoon ja tänään kun on palautuspäivä, muuta liikunta en aio harrastaa! Treenikausi on sellainen, että painotus on ollut uinnilla, korjaan uintiani pyrin siitä saamaan rullaavamman. Hidasta hommaa on kyllä kerta kaikkiaan… Ja ensi viikolla lennämme siippani kanssa Ateenaan, osallistun viikon päästä Ateenan Maratonille ja hengailemme muuten hieman sielläpäin, silloin on ehkä hieman enemmän raportoitavakin 🙂

Väliyhteenvetoa

Viimeisestä kisapäivityksestä on kulunut nyt reipas kuukausi ja asian tiimoilta onkin raportoitavaa. Kesä on minulle ammattilisesti löysempää aikaa joten olen voinut rauhassa keskittyä omaan kuntoiluun.

Olen siis kisaillut ahkerasti ja ihan tarkoituksella. Valitettavast Tapiolanjuoksu jäi menusta pois, ei suinkaan itseni takia, juoksu peruuntui järjestäjien toimesta eikä sille viikonlopulle löytänyt mitään järkevä ja lähiseudulla tapahtuvaa kohtuullisen lyhyttä juoksukisaa korvaavaksi. Kuukauden ja reilun viikon sisälle mahtui kuitenkin 1 pikasprint, 2 sprinttiä, 1 perusmatka ja kruunuksi Joroisten puolimatka josta siis eilen palasin kotiin. Kuulostaa paljolta mutta tämä oli tarkoituksellista ahmintaa.

Mennään ihan aikajärjestyksessä ja otetaan koko tähänastinen setti mukaan.

5.6. 16 Vantaan Kuusijärvi kuntokilpasprint (750m – 20km  -5km)  1:33:15

24.6.16 Sipoonranta HUUB Triathlon Sprint (750m – 20km – 5km)  1:29:50

2.7.16 Finntriathlon Vierumäki perusmatka ((1500m – 40km – 10km)  3:01:05

9.7.16 Orissaare 10. Triatlon (Saaremaa) (400m – 15km – 4km) 0:53:28

16.7.16 Finntriathlon Joroinen puolimatka (1900m – 90km – 21,1km)   5:55:36

Yhteenvetona on, että tähän saakka ihan hyvää settiä. Olen saanut rutkasti kisakokemusta ja sitä tarvitaan koska palasia on sen verran paljon että rutiinin rakentaminen on tarpeen. Jokainen kisa on hieman erilainen, mihinkään en ole mennyt ”kokeilemaan” tai mentaliteetilla ”kisa läpi” mutta en myöskään kirjoita alle toteamusta, että ”kisan pitäisi sattua ja tuntua todella pahalle”.  Minusta paha olo kuntourheilussa on ihan yliarvostettua ja sillä mässäillään aivan liikaa! Kisa on sinun kisasi ja sinun voimien mittaamista, itsensä voittamista ja erityisesti mentaalisella tasolla.

T1 (2)

 

 

Jos jotain näistä on jäänyt hampaankoloon, se on Vierumäen tulos näin jälkikäteen tarkastettuna. Olin sentään ollut jo alkuviikosta muutaman päivän Vierumäellä Finntriathlonin ohjaajakoulutuksessa ja tutustunut molempiin järviin, kannaksen ylitykseen sekä molempiin reitteihin.  Mutta kisassa en sen enempää pystynyt antamaan itsestäni ja pyöräilyssä oli yksi pikku kompastuskivi. Kisasta jäi kuitenkin  erittäin hyvä fiilis joka tapauksessa. Mutta muutama minuutti silkkaa ilmaa tuossa kolmessa tunnissa ja yhdessä minuutissa on. Minuutti on muuten todella pitkä aika…

Sprintit olen käsittänyt hyvinä harjoituskisoina. Näistä palautumisaika on lyhyt eikä ne pistä kroppaa näin sekaisin kun just nyt elimistöni on Joroisten jäljiltä. Tuohon hieman myöhemmin. Kisaolosuhteissa vaihdot hioutuvat, näissä olen parantanut todella hyvin. Mielikuvaharjoitteista etukäteen on apua mutta pitää pystyä myös pieneen luovimiseen jos jostain ulkopuolisesta syystä rutiini murenee. Nämä vaihdot ovat aloittelijalle hyvin stressaavia joten asiaan kannattaa kiinnittää huomiota, tutustua vaihtolueisiin, kysyä tyhmiä kysymyksiä toimitsijoilta ettei mikään ole kisatilanteessa epäselvä. Joroisilla kävin vielä aamuseiskalta tarkistamassa T2 alueen: olin sen tehnyt jo illalla ja jättänyt sinne pussin omalle paikalle mutta kun aamulla herättyäni en heti pystynyt muistamaan pussini tarkkaa koordinaattia näissä telineissä, päätin varmistaa asian ja käydä askelmerkit vielä läpi. Eipä jää sitten jossittelulle liikaa tilaa. Mieluummin varmistus varmistuksen päälle ja yksi murhe vähemmän – voi keskittyä tekemiseen.

T1 (2)

 

Orissaare triathlon oli pieni mukava kyläkisa noin 60 osaanottajalla josta 10 oli naista ja näistä daameista onnistuin sinä päivänä parhaiten. Vahvalla juoksullani oli osuutta IMG_3823-kopioasiaan, en suinkaan ollut paras pyörän selässä. Juoksuvauhtini oli keskimäärin 4:34 km/h.

Vierumäki perusmatka oli minulle henkisesti pakollinen etappi ennen puolimatkaa. Miltä maistuu pitkä uinti, miten saan kaikki kolme lajia pidetty kasassa niin että hyödyn vielä juoksusta enkä pistä kaikkia paukkuja minulle haasteelliseen pyöräilyyn enkä tyhjää jalkojani totaalisesti. Toteutunut juoksuvauhtini oli 5:19 km/h.

Ja Joroinen. Oma tavoitteeni oli alittaa ehdottomasti 6:15, se siis alittui reippaasti. Pelkona oli, että jos tekniikkapuolelle käy jotain (lue: rengasrikko tai vastaava), sitten se on keskeytettävä. En ole eläessäni vaihtanut rengasta pyörään. Joten kun pyöräni jätin T2:een, totesin, että tämä on enää vain minusta itsestään kiinni joten tiesin kyllä maaliin pääseväni. Kisojen aikana en seuraa mitään muuta kun juoksuvauhtia – sen kun pystyn säätelemään ja pitämään kohtuullisen tasaisena, pystyn yleensä loppuvaiheessa jopa kiriinkin enkä kuukahda mihinkään puskaan… Nyt eka oli kieppi 5:41, toka 5:39 ja keskimäärin 5:39 joten vauhdinjakoon olen täysin tyytyväinen. Oikeastaan juoksusta pystyi jopa nauttimaankin – sellainen sopiva vaihde päällä ja puksutan eteenpäin kuin kohtuukokoinen juna. Ja ei ollut paha olo vaikka ei tässä sunnuntailenkin tuntumaakaan ollut :). Kiitän mun NB VAZEE juoksukenkiä, en ole käyttänyt kisoissa sukkia ollenkaan ja kenkä sopii minulle ihan loistavasti.

kadri maali4-kopio

Miten tästä eteenpäin? Olen lukenut ja kuullut kertomuksia miten ison kisan jälkeen ollaan henkisesti ikäänkuin tyhjän päällä koska kisa saattaa päättää jonkun projektin tai kuntoremontin. Varmaan silloin tuntuu, että nyt seinä on vastassa ja ”voisi tehdä jotain ihan muuta”. Minun kohdallani asia ei ole näin. Tämä ei ole projekti joka loppuu päätöspalaveriin. Palautumisaika tarvitsen toki minäkin ja kieltämättä eilinen henkinen ja fyysinen totaaliväsymys sekä hienoiset univaikeudet sekä muut omituiset fyysiset ilmiöt hieman yllättivät vaikka asiaan etukäteen osasin teoreettisesti valmistuakin (viittaan tässä Levon ja harjoittelun asetelma). Anyway, jääkaapin ovessa on 4 vko ohjelmani jonne olen tälle päivälle kirjannut kevyen iltaharjoittelun jonka ehkä kuitenkin skippaan, huomiseksi palauttavan pyöräilyn ja näemmä keskiviikolle hiukan kuntosalia ja muutaman MK ratavedon joten punainen lanka on näkyvillä edelleen. Eikä loppua näy….:). Ja miksi näkyisikään – viihdyn tri-harjoittelun parissa hyvin ja saan siitä ihan mielettömästi elinvoimaa.

Kolmen viikon kuluttua on minun kauden viimeinen tri-kisa, Tahkolla. Päädyin tänään aamulla vaihtamaan puolimatkan perusmatkaan koska siitä matkasta jäi hieman selvitettävää itselleen ja Joroisen puolimatkasta on sen verran nasta maku suussa että voisin sitä maistella pidempääkin. Ei maailma Tahkoonkaan lopu, keskityn loppukaudeksi juoksun tavoitteellisempaan harjoitteluun, kokeilen SwimRunia Luukissa ja Rantapuolikaskin kiinnostaa kisana. Olen siellä käynyt varmaan jo 5 tai 6 kertaa ja olen aina tapahtumasta pitänyt. Saaremaan kolmen päivän juoksu lokakuussa on hyvä ehdokas, kisa jossa palautumisella on kokonaisuuden kannalta oleellinen merkitys. Eli kyseisellä kisalla on myös hyvä harjoituksellinen vaikutus näin kestävyyden kannalta. Marraskuussa sitten Ateenan klassinen maratoni yhdeksäntenä kokopitkänä minulle.

Elo-syyskuun aikana pitää pohtia myös ensi vuoden kisoja ja omaa uskallusta seuraavan askeleen ottamiseen. Mutta nyt voisin mennä vaikka….mustikkaan!

 

1-kopio

Kisa ohi, porukka kasassa 🙂

 

 

.

 

 

Istanbulin kisa ohi, harjoittelu jatkuu

 

Istanbul2015Istanbulissa tuli piipahdetuksi. 37. Istanbulin maraton juostiin 15.marraskuuta, lähtö klo 9:00.

Yleisesti ottaen: kaupunki on mainetta parempi ja varmasti palaan sinne keväämmällä, sen verran jäi hyvä maku suuhun. Summamutikassa kun otin majoituksen, osuin vielä onnekkaasti napakymppiin – Sultanahmedin aukiolta löytyivät sekä kaksi maailman suurinta pyhättöä, sisäänkäynti Topikapin palatsiin, muutama muu matkailunähtävyys, maratonin bussien varhaisaamuinen lähtöpaikka että myös MAALI :). Etukäteen tuli hiukan tietysti jännättyksi rauhattomuutta ja onhan näitä pommejakin siellä ollut mutta maailma ei ole enää lintukoto missään joten matkaan tuli mennyksi. Tapahtua voi missä vaan ja milloin vaan. Olin kyllä tällä kertaa ilmoittautunut matkustusilmoituksella Ulkoministeriöönkin.

Kisa on aina kisa. Mutta tähän nimenomaiseen en juurikaan ollut etukäteen paneutunut, viikkokilometrit viime kuukaudelta olivat ehkä jotain 15 km pintaan ja muuta ”ei-juoksuharjoittelua” verrattain paljon, joten en luonnollisestikaan voinut odottaa kuuta taivaalta itsestään tippuvan… Hyvänä pitkänä kaupunkijuoksuna tämä kuitenkin meni, mitään erikoisempaa jälkimaininkia ei tullut paitsi tietyntyyppinen totaalinen mentaalinen ja fyysinen väsymys maanantaina aamulla. Tämä kaiketi liittyy myös matkustamiseen. Siitäkin pääsin hamam-vierailun jälkeen. Sisään meni väsynyt pieni ihminen ja ulos tuli tarmokas ja pirteä ja puhdas naisihminen. Suosittelen!

Tässä linkki kyseiseen mukavuuslaitokseen:  http://www.cagalogluhamami.com.tr/

Mutta kisasta. Oma data: 4:23:39 ja 226:s nainen. Ikäluokkia ei tarkemmin eritelty tuloksissa, kylläkin löytyy lista ”turkkilaiset/ei turkkilaiset”… Naisia kisaili yhteensä 474 eli olin kuitenkin siinä paremmalla puolella. Etukäteen päätin, että minä menen nautiskelemaan lämpimästä kelistä, auringosta, otan iisisti ja juoksen johonkin 4:30 aikaan. Kutakuinkin niinhän se menikin, mutta raaka totuus on, että viimeiset kahdeksan kilometriä ovat aina vaikeita. Vaikka mitä päättää etukäteen ja vaikka kuinka kivat ovat maisemat. Kannustajia oli lähinnä viimeisillä kilometreillä vanhan kaupungin tuntumassa. Jossain vaiheessa tuntui, etten näin hiljaisella kaupunkimaralla ole koskaan ollutkaan – noin 20 km Kennedy Kadessia meni lähinnä syvässä hiljaisuudessa kun 2712 maratoonaria oli hajaantunut oman vauhdin mukaan eikä mitään markkinahumua eikä liiemmin yleisökään ollut. Pii-paa autot vaan suhasivat ees-taas. Aurinkoa tuli kyllä otetuksi – sunnuntai oli tuon viikonlopun aurinkoisin päivä ja lämpöäkin oli noin 22-23 astetta.

Järjestelyjen puolesta tämä ei mikään kukkanen ollut, mutta tiesin sen etukäteen: lähdössä radalla oli myös ihan sunnuntainkävelijöitä pilvin pimein joista ikinä ei tiennyt, milloin ne pysähtyvät silta-selfienottoon tai ryhmähalaukseen, seassa suhailivat polkupyöräilijät ja jopa rullaluistelijat. Urkkijuomaa ei ollut huolloissa tarjolla ollenkaan, vettä vaan ja puolenvälin jälkeen myös banaania. Minä kun harvoin näitä ulkopuolisia urheilujuomia juon, olin varustautunut kuudella Dexalin geelillä ja syönyt hyvän oman aamupalan sekä olinhan minä myös tankannut glykogeenivarastoni muutenkin täyteen. Mutta näin kyllä kaverin, joka parista pisteestä kyseli jotain syötävää. Turhaan. Vesiperä. Kirjaimellisesti. Ehkä ensi kerralla he satsaavat enemmän huoltopuoleen, kuin näihin ambulansseihin? Josko siinä olisi selkeä syy-seuraus-suhde? Kysynpä vaan…

Toinen selkeä ongelmakohta oli osanottajien tavarakassit. Kaikki 2700 maratontyypin punaiset kassit sullottiin summamutikassa kahteen bussiin ilman isompaa selkeätä suunnitelmaa. Voitte itse kuvitella, miten sieltä näitä sitten haettiin kisan jälkeen, se muistutti lähinnä arpomista mutta ainakin kohdallani meni kaikki hyvin, enkä edes joutunut odottamaan kovin kauan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta vertailukohteena on minulla Ateenan ”The Authentic” Maraton  josta on omakohtainen kokemus viime vuodelta: se on ammattimaisesti järjestetty urheilutapahtuma, jossa juoksijan tietä kunnioitetaan, logistiikka pelaa ja järjestelyt ovat jouhevan tehokkaita. Vaikka Istanbulin maraton järjestettiin nyt jo 37 kerta, matkaa  oikeaksi kansainväliseksi tapahtumaksi on vielä edessä. Kuvaava on sekin, että esimerkiksi tuloslistat löytyvät vain turkinkielisiltä sivuilta, englanninkielisiltä löydät BIB numeron mukaan vaan oman bruttoajan, ei muuta.

Ambit3 kertoi minulle sunnuntaina että palautusaikaa olisi sellaiset 120 h, ihan en jaksa tuon laitteen pillin mukaan mennä… Vko 47 oli kalenteriini piirretty joka tapauksessa lepoviikkona, jossa on 3 urheilutonta päivää, joten sen mukaan menin ja keskiviikkona teinkin jo lihaskuntoa ja illalla uintia. Ensimmäinen juoksulenkki oli eilen, lauantaina aamukuudelta, ennen luentoja – ja siitä 9,5 km:stä jäi koko päivään pirteä olo. Tänään on tehty seuran matkauintitreenin Kirkkonummella, jossa jouduin ottamaan tosin tasoitusta räpylöiden avulla, kun radallani muut daamit ovat niin hiton hyviä tässä hommassa, enkä ihan voinut tukkeeksi jäädä… Terveisiä heille, perästä tullaan ja periksi ei anneta :).

Niin, ja pistin kuin pistinkin itseni Joroisten jonotuslistalle. Kun ”kaikki ovat kuitenkin siellä”.

Tässä vielä muutama kuva. Tästä ylimmäisestä voi bongaa minutkin :), muut ovat omia kuvia lähdöstä ja matkan varrelta.

 

 

 

 

Vantaan maraton, oma yhteenveto

Vantaa 2015

Eilen sen sitten juoksin.

Nyt on se hetki että voi iloita tuloksesta ja katsastaa vahingot.

Plussapuolella on nettotulos 4:07:55, paransin 2013 tulostani muutaman sekunnin alle 7 minuuttia. Tavoitehan oli minulla 4:10 joten olen tyytyväinen. Plussapuolella on myös se, että juoksin hyvin tasaisesti ja keskivauhtini oli 5:52, keskisykkeeni 160  ja maksimi 176. Eli juoksin aika tavalla anaeroobisella kynnykselläni, oma maksimisyke on 188 ja siihen ei tarvinut kiivetä. Tosin, kylmällä säällä oli oma sykettä jarruttava vaikutus. Se, että anaeroobista työtä on tullut tehtyksi, tietää siitä että laktaattia alkoi muodostumaan toisella kiepillä. Jalat jaksoivat hyvin loppuun saakka ja jaksoin vielä hyvän loppukirin.

Miinuspuolella oli taas ihan oudot tuntemukset vähän aikaa maalintulon jälkeen. Käsistä lähti puristusvoimat, hillittömät kylmäpuuskat täristytti ja vasemman epäkkään keskiosa kramppasi ja jäi jumiin näin, etten pystynyt nostamaan kyynärvartta yli olkapään tason eikä olkanivelen sisäkierto toiminut. Naapuri auttoi mulle fleecen päälle ja veti vetoketjun kiinni kun omilla käsilläni en saanut mitään aikaiseksi. Hiukan mietitytti, miten pystyn ajamaan kotiin. Autossa lämppärit kaakkoon (musa myös) ja kotona pikku koiralenkin jälkeen ammellinen kuumaa vettä – sillä lähti isojumi selästä ja sain liikkuvuuden takaisin vaikkakin hiukan kivuliaan sellaisen.

Miinupuolelle jäi myös Puman juoksukenkä – se painoi välillä pahasti jalkapöytään jo toisella kiekalla, viimeisellä en sitä enään huomannut kuten ei muutakaan pientä kipua mutta kun maalintulon jälkeen endorfiinit olivat laantuneet, pystyin kävelemään vaan kompuroiden – ja kun olin vetänyt tuplaumpparit solmuiksi, en mun kohmeisillä voimattomilla näpeillä niitä saanut auki ihan heti. Olisi ollut huoltotiimilaiselle tällä kertaa kyllä tarvetta …

Se oli aika kova kisa. Ja taso oli hyvä – oma ikäluokkani nainen oli myös naisten paras 2:58:55 tuloksella, naisia meni matkaan yhteensä 159 ja maaliin tuli 153, minä olin niistä 89. Alle neljän tunnin daameja oli 64. Osaanottajia oli yhteensä 669 ja kerrankin naiset sai nauttia siitä näystä, että miesten vessoihin on jonot… Vantaan Maratoni on sen verran tylsä kisa ja kylmän kelin aikaan että sinne osallistuu lähinnä vain tosijuoksijoita. Maisemat kun ei juuri vaihdu – sama Ruskeasanta 4 kertaa, sama Teboili 4 kertaa. Matkan varrelle mahtui kyllä sinnikästä väkeä – neljä-viisi tuntia siinä viimassa kannustamassa on melkoinen suoritus! Eräällä kadunpätkällä oli muutaman talon yhteisvoimin ihan kunnon bileet pystyssä ämyreineen ja Velmu Ry (Vantaan Elävän Musiikin Yhdistys) oli Koisotielle rakentanut oman lavan jossa oli aina joku rokkibändi soittamassa.

Eli kyllä tämä meni hyvin vahvasti plussan puolelle näin loppupeleissä!

Ambitini kertoi hetki sitten automaattiseksi palautumisajaksi vielä 101 h, en sitä orjallisesti aio noudattaa vaan pari päivää otan iisisti ja koetan saada liikkuvuuden ongelmattomaksi – vaikka Keski-Espoon Uimahallin terapialtaassa. Eli sen vertaa pelaan lukkariani uusiksi nyt, että korostan parina päivänä palauttavaa ja huoltavaa toimenpidettä, ei niinkään kehittävää.

Levossa kehittyy – mutta lepo voi olla palauttavaa tai sitten nakertavaa. Nakertavaa lepoa en aio harrastaa :).